Vastamäkeen on hyvä pyristellä

Ensimmäiset kaksi viikkoa nyt takana ja kiirettä on pitänyt. Kovasti piti pitää jonkin sortin päiväkirjaa palvelusajasta mutta eihän sille ole aikaa riittänyt.

Eli maanantaina 7.1. Nähtiin Tinjan kanssa Kampissa kymmenen aikaan ja ajateltiin että ollaan ihan liian aikasin liikenteessä. Kuitenkin viime hetken ostokset veivät niin hyvin aikaa että Herttoniemessä oltiin vasta puolen päivän aikaan siilitukkaisten miestenalkujen keskellä. Jännitti aivan valtavasti! Ahtauduttiin sitten täyteen bussiin ja bussissa oli jännittynyt puheensorina. Lunta tuli taivaan täydeltä ja onkin helppo muistaa palvelukseen astumispäivä kun silloin tuli lunta aivan älyttömästi!

Portilla sitten jäimme pois ja siellä oli jo reilusti porukkaa. Paperit tarkistettiin kertaalleen ja hetken odottelun jälkeen siirryimme pasilla muonituskeskukselle josta ensin koiran haistelun jälkeen siirryimme liikuntasaliin jossa meidät jaettiin komppanioihin. Olin kokoajan valmistautunut siihen että nakki 2.JK:ssa napsahtaa joten järkytys oli suuri kun kuulinkin joutuvani Tukikomppaniaan. Se kun kuulostaa ihan joltain luuserikomppanialta johon kaikki avuttomat survotaan. Paniikissa odotin että mihin Tinja joutuu mutta helpotus oli suuri kun päästiin edes samaan komppaniaan. Siitä sitten kasarmille jossa taas täytettiin paperilappuja toisensa perään ja sitten olikin edessä mukava vaihe. Kaikki siviilitavarat piti levittää lattialle alikersanttien tarkistettavaksi! Oli oikein mukava levitellä sidetarpeita ja rintaliivejä lattialle.

Meidät sijoitettiin tupaan 8, jossa asuivat myös kaksi naispuolista alikersanttia sillä heille ei ollut riittänyt omaa tupaa. Paikalla oli myös yksi alokas ja jäimme odottamaan muita tulokkaita. Varusvarastolla käytiin jonottamassa reilun tunnin verran ja se varustemäärä oli huima! Ja kun tuo pyykkisäkki on ihan väärän muotoinen, en saanut sitä itse raahattua pitkää matkaa kun tuntui että kipeä polvi vaan muljui alla. Tällöin eräs alikersantti auttoi minua raahaamaan säkin varustarkastukseen, jossa säkki taas kumottiin nurin ja tavarat piti yksitellen laittaa takaisin määrätyssä järjestyksessä ja ilmoittaa jos jotain puuttui. Yritin rahdata säkkiäni ylös portaissa tupaan kun taas alikki tuli auttamaan. Edessä oli vaatteiden vaihtaminen ja muiden tavaroiden sullominen oikeaan järjestykseen pienen pieneen kaappiin. Yllättäen ne mahtui sinne, tosin en vieläkään muista että mitä on milläkin hyllyllä. Pääsimme syömään muonituskeskukseen välillä ja ilta menikin sitten siinä että kaikki saapuivat ja sängyt pedattiin ja punkat särmättiin. Oma alikersanttimme kävi esittäytymässä jossain välissä, muuten en illasta muistakaan juuri mitään. Pinkan teko oli yhtä tuskaa! Onneksi aikaa oli kuitenkin ruhtinaalliset 45minuuttia suoriutua iltatoimista. Hiljaisuus alkoi klo 22 joka tuotti tuskaa sillä olin tottunut valvomaan myöhään yöhön. Yllättäen nukuin kuitenkin yöni hyvin, vaikka heräsinkin pariin otteeseen. Yläsängyssä kun pelkäsi koko ajan tipahtavansa alas pyöriessä.

Aamu ei ollut mitenkään erikoinen... Alikersantit käytiin herättämässä varttia aikaisemmin, joten olin hereillä kun käytävältä kuului "Komppaniassa herätyyyys!" Suoraan sanottuna en muista toisesta päivästä yhtään mitään. Kovasti taidettiin härvätä opeteltiin sotilaallista käyttäytymistä.

Keskiviikkona oli edessä minun pelkäämäni lääkärintarkastus. Rokotuskortin ansiosta sain vain yhden piikin kut muut saivat toisen vielä kankkuun. Lääkäri kiinnitti heti huomionsa polvitukeeni jonka siviililääkäri oli minulle määrännyt loukattuun polveen. Kuitenkin tutkittuaan hän totesi että sen ei pitäisi olla mikään ongelma, ettei mikään ole rikki joten jätetään palvelusluokka vielä A:ksi ja katsellaan. Illan aikana jalkani kuitenkin turposi lähes muodottomaksi. Siinä oli mukava harjoitella puhuttelua useamman alikersantin edessä. Alik. W käski minut sitten sivummalle ja totesi jalan nähtyään että "Tämä tyttö lähtee kyllä nyt veksiin" Jos en olisi ollut niin huolissani jalasta, olisin nauranut tuossa tilanteessa. Minä kun en ole mikään tyttö heihin verrattuna =) Terveysasemalla lääkintämiehet olivat ihan pihalla jalkani suhteen ja sainkin sitten itse neuvoa heitä, mitä jalalleni pitäisi tehdä. Aamulla piti sitten hakeutua takaisin näyttämään jalkaa lääkärille. Turvotus laski yön aikana siteen ansiosta, mutta lääkäri oli hyvin vakava vastaanotolla. Oli jo lähettämässä minua kotiin kunnes tajusi että turvotus oli saattanut johtua siitä polvituesta. Päätti jälleen antaa minulle lisäaikaa. Enkä edes joutunut ottamaan vapautusta vaan sain jatkaa ihan normaalisti. Viikkoon sisältyi paljon käyttäytymiskoulutusta ja sulkeisia. Rynnäkkökivääritkin saimme jossain vaiheessa viikkoa ja ampuma-asentoa maaten on hierottu paljon, samoin aseen purkamista ja kokoamista.

Sunnuntaina oli meidän paljon odottama omaistenpäivä. Jokainen oli saanut kutsua kolme omaista/ystävää tutustumaan kasarmiin ja varuskuntaan. Kolmijonossa seistessäni tunsin ylpeyttä jäpittäessäni asennossa ihmisten tuijotuksen edessä. Silloin konkreettisesti tajusin olevani armeijassa. Armeija on ollut minulle niin pitkään haave, ettei sitä meinannut käsittää vaikka siellä jo olikin ollut useamman päivän. Marssimme alakentälle odottamaan jonkun ison herran puhetta jonka jälkeen saimme vihdoin siirtyä omaisten luokse. Vanhempani olivat tulleet paikalle, vaikka äitini ei olekaan niin innoissaan inttireissustani. Ylpeänä esittelin heille tupaa ja kaappiani sekä meidän yleisimmin käyttämämme rakennukset kuten muonituskeskuksen. Isäni on aikoinaan suorittanut oman palveluksensa Santahaminassa ja asunut jopa juuri samassa rakennuksessa kuin missä minä nyt suoritan palvelustani. Jostain syystä omaisten käynti veroitti meidän kaikkien voimia ja olimme aivan väsähtäneitä illalla. Olin ollut flunssainen jo edellisestä illasta, mutta nyt oloni oli vielä kurjempi.

Toinen viikko alkoi kurjasti. Meillä oli cooper heti maanantaina, mutta jouduin hakeutumaan veksiin, korjaan terveysasemalle aamulla flunssaisen ja nuutuneen olon vuoksi. Samoin meidän tuvasta lähti alokas A. Terveysasemalla oli ruuhkaa monien flunssaisten ryysiessä vastaanotolle. Kaikki flunssaiset joutuivat mittaamaan kuumeensa ja yllättäen minullakin oli 37,5. Sairaanhoitaja lykkäsi minulle nuhalääkettä, yskänlääkettä ja kipulääkettä ja kirjoitti 1xVP (vapaa palveluksesta) sekä 1xVUP (vapaa ulkopalveluksesta) joka tarkoitti sitä ettei minulla ollut mitään asiaa cooperiin. Kasarmilla jouduin yllättäen flunssaeristykseen yhteen luokkaan, sillä terveysasema oli tehnyt linjauksen että kaikki vapautustaistelijat tuli eristää, jotta flunssa-aalto saataisiin pysäytettyä. Onnekseni myös alokas A. pääsi eristykseen joten saimme viettää aikaa kahdestaan ja nukkua koko päivän. Eristyksen tehokkuus oli vain aika naurettava kun jouduimme kuitenkin käyttämään normaalisti naisten vessaa ja suihkua jotka olivat yläkerrassa. Näin ollen liikuimme kasarmilla aika vapaasti.

Keskiviikkona edessä oli ensimmäiset rynnäkkökivääri ammunnat RK1 ja RK2. Kun edellisen kerran ammuin rynkyllä eräällä kurssilla, en osunut juuri mihinkään, vaan pari laukausta meni jopa naapurin tauluun. Siksi olin positiivisesti yllättynyt, että kaikki laukaukset osuivat. Aluksi osumat olivat hyvin huonoja, mutta asetta kohdistettua laukaukset alkoivat myös osua oikeaan suuntaan. Lopulta sain ampumatulokseksi n. 70/100 joten en ollut sentään aivan surkea. Siitä on kuitenkin hyvä lähteä eteenpäin. Sairasteluni vuoksi en ollut osallistunut palvelukseen joten esimerkiksi lippaan lipastamista ei minulle intissä opetettu ollenkaan. Olin onneksi tehnyt sitä ennenkin joten en kokenut tarvetta huomauttaa siitä kenellekään.

Torstaina aamulla harrastimme järjestymisrallia jolloin hyvästä venyttelystä huolimatta reiteni sanoi sopimuksensa irti. Onnuin loput järjestymiset vaikka alikersantti K. oli hieman huolissaan jalastani. Ajattelin että pärjään sen kanssa kunhan ei kauheesti juosta, mitä ei ainakaan ohjelman puolesta pitänyt olla tiedossa. Juoksimme kuitenkin elokuvasalille jolloin matkan aikana kipu jalassa muuttui aivan sietämättömäksi. Kuitenkin juoksin sitkeästi vedet silmissä hammasta purren perille asti. Elokuvasalissa alikersantti K. ilmeisesti huomasi tuskaisen ilmeeni ja kyseli huolissaan jalastani. Kipu helpotti oppitunnin aikana siedettäväksi. Kuitenkin taas ulos järjestyttäessä onnuin jalkaani jolloin alikersantti W. kyseli huolissaan jalastani. Hän kun oli nähnyt sen turvonneen jalkani viikkoa aikaisemmin. Lähdin sitkeästi muodon mukana marssimaan takaisin kasarmia kohti, mutta alikersantti W. passitti minut vemppamuotoon jotta saisin kävellä kaikiessa rauhassa ja tahdissa.

Kassulle päästyäni alik W. käski minut heti puhutteluunsa. Silloin vedet nousivat jälleen silmiini, tällä kertaa kuitenkin sen vuoksi, että pelkäsin valtavasti että he kokevat etten sovellu inttiin ja passittavat minut kotiin. Alokas LA. oli silloin juuri odottamassa pääsyä palauttamaan varusteitaan varusvarastolle, sillä hän joutui keskeyttämään palveluksensa terveydellisten syiden vuoksi. Nyt näytti siltä että kuuden hengen porukkamme ei kutistuisi vain viiteen naiseen vaan jopa vain neljään. Istuin pää pystyssä itkua pidätellen penkillä kun alik W. meni puhumaan kouluttajamme, vänrikki A:n kanssa. Siinä vaiheessa kun vänrikkimme puhutteli minua, unohdin täysin puhuttelu esittely asiat ja vain selitin mitä oli tapahtunut. He kysyivät halusinko lähteä veksiin, jolloin kysyin että juoksemmeko vielä päivän aikana sillä sitä jalkani ei kestä. Alik W. sanoi ettei juosta ja vänrikki A. sanoi että minulla olisi hänen lupansa olla juoksematta sinä päivänä ja että jos joku juoksuttaisi, saisi tämä mennä hänen puhutteluun. Poistuin paikalta huojentuneena.

Perjantaina vuorossa oli ensimmäiset tetsaukset joten koin paremmaksi hakeutua terveysasemalle varmistamaan jalkani kunto, sillä epäilin ettei jalkani kestäisi äkillisiä liikkeitä. Lisäksi lauantaina oli tiedossa ensimmäinen marssi ja uimataitotesti joihin halusin ehdottomasti osallistua. Niimpä torstaina seurasin VMTL-taistelijana (vapaa marssi- taistelu- ja liikuntakoulutuksesta) muiden tetsaamista saharan hietikossa. Kovasti olisi tahtonut itsekkin ryömiä pitkin hietikkoa. Onneksi vierestä seuraamallakin oppi jotain, vaikkei käytännössä päässyt harjoittelemaan. Tetsarini odotti oikein pakattuna kaapissani ja olisin todella halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä.

Lauantaina edessä oli siis ensimmäinen marssi, jonka piti olla kevyt tutustumismarssi ja porukat oli puhuneet että se marssitaan smurffipuvussa (urheilupuku) mutta meidän varustuksena olikin taisteluvarustus eli m91, tetsari, kypärä ja rynkky. Vettä tuli ku esterin perseestä ja tuuli oli kova. Reiteni joutui heti koville kun välillä piti juosta välejä kiinni ja teiden yli. Ilmoitinkin tästä joukkueemme alikersanteille, jotka antoivatkin minulle sitten vapautuksen juoksemisesta jotta saisin suoritettua marssin läpi. Kävellen marssi tuntui erittäin kevyeltä. Olisin voinut hyvin kävellä kierroksen vielä pariin otteeseen heti perään. Tuntui vain niin hölmöltä kun meillä oli myös muutama tilanneharjoitus jossa vihollisia ilmestyi ammuskelemaan, kun muut syöksyivät avoriviin ja maihin niin itse vain käveli rauhassa perässä ja asetteli itsensä sitten hyvin maihin kun pääsi samaan linjaan. Sadetta ja kylmyyttä ei marssin aikana huomannut, mutta kun pääsimme mukesiin syömään alkoi kylmyys puskea läpi. Onneksi kassulla saimme vaihtaa lämpimät vaatteet ennen aseiden huoltoa. Sen jälkeen olikin jo kova kiire uimatestiin. Ja kuinka ollakaan sinne suurin osa matkasta juostiin. Yritin kävellä osan matkasta mutta joku alikersanteista juoksi perässä ja huusi ettei saa kävellä. No en pystynyt hänelle siinä enempää selittelemään joten ei auttanut muu kuin köpötellä kipeällä jalalla puolijuoksua porukan keskellä. Lähes perillä oli vastassa tämä alikersantti L. joka oli vapauttanut minut juoksusta ja häneltä sain taas luvan olla juoksematta. =)

Meidät jaettiin tasojen mukaan kolmeen ryhmään joista minä kuuluin viimeiseen, eli ryhmään jossa alokkaat eivät olleet varmoja siitä pystyvätkö uimaan yhtäjaksoisesti 200m. Odotellessamme omaa vuoroa, piti alik. K meille verryttelyä ja sotilaspainia. Tosin sotilaspainiin en saanut osallistua kipeän jalan vuoksi joten taas jäi jotain hauskaa kokeilematta. Yskittyäni viikon verran keuhkoja pihalle odotin uintia kauhuissani. Ensinnäkin intin uimapuvut eivät vaikuttaneet kovinkaan mukavilta ja ajatus niissä pomppimisesta alikkien nenän edessä tuntui ikävältä. Yllätin kuitenkin itseni ja jaksoin uida koko matkan, tosin alikersanttien kannustukset altaan reunalta vaikuttivat varmasti paljon suoritukseeni. Olin välillä jo ihan valmis keskyttämään mutta kannustavat sanat saivat jatkamaan. Altaasta noustessani tuntui että pyörtyisin ihan juuri. En hallinnut lihaksiani kunnolla, mutta pääsin kuin pääsinkin jaloillani pukuhuoneeseen asti ja suihkuun, johon lysähdin istumaan lämpimän veden alle. Voimani olivat aivan loppu. Sain kuitenkin kerättyä sen verran voimia että muiden avustuksella sain kamppeeni kerättyä ja palattua taas muotoon ja käveltyä kasarmille. Olin kuitenkin aivan poikki. Tuntui ettei mikään sujunut ja istuin vain vähän aikaa tyhjyyteen tuijottaen. Kaappi oli kuitenkin saatava kuntoon jotta pääsisimme lomille. Kovalla kiireellä vaihdoimme lopulta lomapuvut päällemme vain kuullaksemme että joku idiootti oli hukannut lippaansa edellisenä päivänä ja sen vuoksi pääsimme lomille myöhässä. Kun vapaus vihdoin koitti, suuntasimme pienellä porukalla syömään mäkkiin. Siitä suunnistin bussille kahden vihtiläisen alokkaan kanssa. Matka menikin hyvin heti inttijuttujen parissa.

Kotona oloni oli edelleen nuutunut ja mittasin lämpöni. 37,3 näytti mittari mutta ajattelin että kunnon yöunet auttaisivat. Ainoa vika etten saanut yöllä nukuttua juuri ollenkaan. Yskäni paheni aivan järkyttäväksi yön aikana ja sunnuntaina kuumekin nousi 38,3 asteeseen. Tänään pitäisi palata takaisin kasarmille ja todennäköisesti huomenna on taas mentävä vastaanotolle. Ajattelin kylläkin käydä tänään ensin yksityisellä lääkärillä hommaamassa antibiootit ja muut tropit sillä vastaanotolla on vaikea päästä lääkärille asti kun flunssapotilaita on niin paljon että heidät hoitaa sairaanhoitaja. Kunhan tästä parantuisi edes viikonlopun leiriin mennessä. Keskiviikkona olisi majoitusharjoitus mutta tässä kunnossa minusta ei taida paljon olla siihen osallistumaan. Nyt vain toivon pikaparantumista jotta voin jälleen osallistua täysillä palvelukseen. Näiden kahden viikon aikana minulle on osoittautunut erittäin selväksi, että armeija on minun paikkani. Vaikka välillä huudetaan päin naamaa ja tuntuu hölmöltä ja turhauttavalta toistaa jotain hyvinkin yksinkertaisia asioita, en kuitenkaan ole hajoillut vielä ollenkaan. Odotan vaan innolla sitä että pääsen tositoimiin =)

STJ0

Nonih... Nyt se sitten alkaa. Viimesiä tavaroita täällä keräilen ja pikkuhiljaa pitäs saada vaatetta päälle ja lähteä suunnistamaan Helsinkiin. Unta ei saanu viime yönä ku pari tuntia, mutta ehkä sitä sitten nukahtais tänään illalla hyvin, todennäkösesti ei. Nyt vaan jännätään että kestääkö polvi kuinka kauan vai monentena päivänä konttaan takaisin kotiin.

STJ 2!!!

Koulusta selvisin kovalla aherruksella pihalle ja siksipä en ookaan ehtiny kirjottelemaan mitään. Vielä kun ei osannu ottaa rennosti vaan piti töitä haalia niin sinne meni viimeisetki vapaa-ajan rippeet. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ei oo ehtiny niin kamalasti panikoimaan intin alkamista.

Nyt sitten siviilit on käyny tosi vähiin ja maanantaina pitäisikin Tinjan kanssa suunnata Santahaminaan täysihoitoon =) Mulla tosin kävi ikävä työtapaturma tossa heti vuoden alun kunniaksi kun potilasta kantaessa jalka lipesi rappuselta. Nyt jännätään että onko nivelkierukka rikki vai kestääkö se palvelusta. Muuten tulee aika lyhyt reissu paratiisisaarella. Jotenkin tuntuu että jollain ylemmällä voimalla on jotain mun inttiin menoa vastaan kun tää on nyt toinen kerta ku oon hakenu ja nyt vihdoin saanu jopa palvelukseen astumismääräyksen. No mut onneks sananlaskun mukaan kolmas kerta toden sanoo niin on vielä yks kerta käytettävissä =)

Jotenkin sitä ei meinaa millään uskoa että maanantai on ihan pian. Tornaria on kuulunu että 2.JK olis meidän sijotuspaikka mut ei uskalla vielä liikaa juhlia. Kun ei kesälläkään hommat menny niin kuin yleensä on menny. Kuitenkin Tinjan kans pidetään sormia ja varpaita ristissä että löydettäs yhessä tiemme tonne 2.JK:hon. Reppukin pitäis varmaan jo pakata, mut jotenkin ei vaan kykene. Viime yön nukuin jo niin levottomasti et huomen illalla ei varmaan nukuta sit enää yhtään. Onneks en nähny inttiunia vaan lähinnä työunia... Kerrankin on niistä tyytyväinen. Mutta nyt täytyy taas mennä panikoimaan tuonne mesen puolelle. Arvomerkit on jo melkein hallussa ja alokasopasta on tullu luettua jo moneen otteeseen. Ehkä sitä vois yrittää rauhottuakin.