Takapakkia

Oli sitten tänään enkun tentti koulussa ja meni lievästi sanottuna perse edellä puuhun. Nyt jännätään, että oisko edes sen verran hyvä tuuri että läpi pääsisi rimaa hipoen. On meinaa tuo valmistumisilmoituksen jättö sen verran lähellä, että jos nyt tuo tentti menee kokonaan reisille niin valmistuminen jouluksi ei onnistu ja joudun unohtamaan intin seuraavaksi vuodeksi. Hieman ottaa päähän, joten eipä tässä nyt tämän enempää tällä kertaa.

Maanpuolustusviikonloppu Hyrylässä 6.-7.10.

Laurean turvakurssin käytännön viikonloppuharjoitus toteutettiin Hyrylän vanhalla varuskunta-alueella maanpuolustusviikonlopun yhteydessä. Lauantai aamuna hieman väsytti kun töistä pääsin lähtemään myöhemmin kun oli tarkotus kun tuli ensimmäinen kolarikeikka harjoittelun aikana. Eihän semmosesta yksinkertasesti VOI jäädä pois!

Lauantai aamulla siis varttia yli kuus lähdettiin suunnistamaan Hyrylään. Olihan siellä tullu käytyä jo viime syksynä, mutta sillon bussilla Helsingin suunnalta joten joutu pikkasen suunnistamaan =) Aamu kuitenki valkeni kun löysimme ajallaan perille. Ensimmäisenä lähdettiin hakemaan varusteita joihin kuului m/91 ilman vyötä, tilalle saatiin henkselit! Lisäksi reppu, taikaviitta, lakki ja makuualusta sekä juomapullo. Onneksi oli oma makuupussi mukana. Reput kuitenkin jätettiin autoihin, todettiin ettei niitä turhaan viitti raahata ympäriinsä kun ei ole pakko. Pian koko ryhmä näytti hyvin yhtenäiseltä sakilta vihreissään. Meidät opastettiin kolmiriviin puhuttelua varten. Kurssin johtaja pisti mut kulmamiehen paikalle koska juttu oli mulle tuttua jo viime vuodelta. Hän olikin jo aikaisemmin kurssin aikana todennut että käytetään hyväksi minun inttiin menoani.

Ensimmäisenä meillä oli ohjelmassa pienoiskivääriammunnat. Musta ei kyllä varmasti tuu hyvää ampujaa! Nyt sentään kaikki osui yhtä (oli vaan puolpitunen panos...) lukuunottamatta tauluun, mutta kun se ase painaa ihan liikaa! Tai ei kai se oikeesti mutta kun ei osaa ottaa hyvää asentoa niin viimesten tähtäysten kohdalla ase väpätti jo niin että painoin liipasinta ja toivoin että osu tauluun... Täytynee siis ruveta reenaamaan erityisesti tota vasenta kättä joka on edelleen selvästi heikompi jäätyään hevosen ja aidan väliin monta vuotta sitten. Ammuntojen aikana vettä rupesi satamaan kaatamalla, mutta sitä ei loppujen lopuksi juuri edes huomannut kun niin keskittyneesti tuijotti omaa taulua sieltä tähtäinten läpi.

Ammuntojen jälkeen vuorossa oli alkusammutuskoulutusta. Koin sen osittain pikkasen turhauttavaks kun sitä on tullu tässä vuoden aikana jo pariin otteeseen harjoiteltua. Hyvin se roskis sammui nestesammuttimella ja rasvakattila sammutuspeitteellä.

Sitten koitti kohokohta:kenttäruokailu! Kovasti meitä komennettiin tulemaan oikein linjastolle, mutta eihän se ny hyvin menny ku ohjeistus oli mitä oli. Eikä tarjolla ollu edes hernekeittoa, mitä kaikki oli odottanut (ja nenässään jo haistanut...) Mikäs siinä vesisateessa oli syödessä kertakäyttölautasilta. Mun mielestä kyllä ihan kauheeta roskausta, paljon parempi ois ollu et oltas voitu käyttää omia aterimia mitkä oltiin mukaan otettu.

Ruokailun jälkeen päästiin vihdoin itse asiaan eli kenttälääkintään. Jorma Jokela sotilaslääketieteenkeskuksesta luennoi meille erilaisista vammatyypeistä ja niiden hoidosta.

Hänellä oli paljon kuvia eri komennuksilta, joissa hän on ollut. Välillä ei voinut kuin ihmetellä,

miten joku on voinut selvitä hengissä niistä tilanteista.

Teorian jälkeen vuorossa oli raskaan jsp:n pystyttäminen ja täydellinen varustaminen. Sotilaskotiauto tuli kuitenkin sopivasti niin että päästiin vielä munkkikahville ennen tositoimia. Siinä munkkia mussuttaessa meistä tehtiin lääkintäjoukkue. Meillä oli yksi lääkintäupseeri, kaksi lääkintäaliupseeria, sekä kuusi lääkintämiestä, niin että kummallakin lääkintäaliupseerilla oli kolme lämäriä. Mä ilmottauduin vapaaehtoiseksi lääkintäaliupseeriksi koska siihen tavoittelen intissäkin. Olin sit porukassa ainoa joka oikeesti vähän komensikin alaisiaan =) Piti yrittää pitää mielessä et ei niillä muilla ollu hajua koko hommasta joten ei pidä ottaa johtajan asemaa liian tosissaan. Teltta kuitenki saatiin komeesti ja nopeesti oikein pystyyn ja tavarat paikoilleen. Seuraavaksi vuorossa olikin sitten ensimmäinen case, jolla olisi kolme potilasta. Mä sain vastuulleni teltan ulkopuolisen toiminnan pelaamisen, toisinsanottuna mun piti luokitella potilaat ennen ku ketään vietiin sisään.Vähän oli fiilis et mitäs hittoo mut hyvin siitä selvittiin! Mitra, meidän lääkintäupseeri paljasti loistavan hoitostrategiansa. Toivottomat tapaukset kuskataan kauemmas ja peitetään havuilla, ja : taisteluväsymyksestä kärsivä sotilas ammuttaisiin lääkärin toimesta. (Meni Mitralla karkurit ja pöpit sekasin) Tästä tulikin meidän kurssin motto: Toivottomat tapaukset viedään puiden taakse ja peitetään havuilla, hullut ammutaan. Eihän se näin yhtään niin hauskalta kuulosta, mutta kyllä sille naurettiin leirillä useampaan otteeseen. Saatiin ihan hyvää palautetta toiminnasta. Osattiin kuulemma olla tosi rauhallisia eikä ruvettu häsläämään. Ekan casen jälkeen oli vuorossa, ylläriylläri: ruoka-aika! Nyt tarjolla oli jotain kebabkiusausta. Ei sitä kyl kauheesti jaksanu syödä kun oli edellisessä ruokailussa tullu ihan kiitettävästi tankattua.

Ruuan jälkeen takasi jsp:lle seuraavaa casea varten. Yllättäen mut ylennettiin lääkintäupseeriksi, mistä mä en kyl tykänny yhtään. Enhän mä osaa ajatella kuin lääkäri ku oon tavallinen hoitsunalku! Potilaitakin tuli ku liukihihnalla ja osa viel aika kriittisiä. Yks tajuton, yhellä rintakehän vamma ja yhellä sääressä avomurtuma. Siihen sitten tietenki lisäks se yks taistelun uuvuttama sekoboltsi niin avot! No ei menny onneks ihan reisille koko homma, mut olin kyl oikein tyytyväinen ku case oli oli! Sit vaan nopeasti jsp kasaan kun tavaroita oltiin jo tultu hakemaan. Ja kun yksi teltta oli saatu purettua, niin piti pystyttää oma puoljoukkueteltta.

Jotkut lukiolaiset oli yrittäny nyysiä meidän teltan, mutta jättäneet sen sitten rauhaan kun meidän kurssinjohtaja kävi vähän avautumassa heille. Nopsasti sitten pystytettiin teltta siihen ja oltiin oikein tyytyväisiä kunnes kannettiin kamiina sisään. Just siinä piipun päässä roikku iso männynoksa joka ois takuulla ruvennu roihuumaan yön aikana. Kovasti kaikki yritti keksii konsteja saada pari oksaa katki mut mä totesin vaan et siirretään koko teltta ja siihen lopulta kurssinjohtajaki pääty. Saatiin sitten hyvin kokemusta puolijoukkueteltan pystyttämisestä! Porukka lähti käymään suihkussa ja sen jälkeen valtaamaan nukkumapaikkaa. Mä en suihkuun viittiny vaivautua ajatuksella, "ei sitä mettästäkään joka päivä suihkuun pääse" joten sain valita nukkumapaikkani ensimmäisenä. Samalla pääsin kurkkimaan kipinävuorolistaa. Mulla kävi hyvä tuuri kun sain viimesen vuoron! Joku voi ajatella et voi ei, mut must oli ihan kivaa et sai herätä rauhassa eikä heti olla sit häsäämässä.

Ysiltä meillä oli iltapala (siis taas syötiin) jonka jälkeen vielä nuotiolla makkaranpaistoa. Ja pakkohan se makkara oli käristää! Sit oli vähän ähky olo.. Juttu nuotiolla oli kyllä semmosta tasoa että paljastui opettajastakin aivan uusi, rento puoli. Kuitenkin päivä oli vaatinut veronsa, joten porukka rupesi valumaan telttaan nukkumaan. Olihan virallinen hiljaisuuskin alkanut jo klo 22. Jostain kauempaa kuului rynkyn säksätystä, maakuntajoukut kuulemma ampuivat myös yöllä. Mä kun pääsin makuupussiini, niin vastoin odotuksiani nukahdin melkein samantien. Välillä vähän havahduin kun nukuin niin sikeästi että unohdin asentoa vaihtaa ja paikat oli puuduksissa. Välillä teltassa oli myös niin kuuma et oli pakko potkia makuupussi veke.

Omaan kipinään heräsin vähän ennen aikojani täysin pirteänä. Ja kun vuoron pituus oli huimat 40min, en lisännyt edes puita kun teltta muistutti herätessä lähinnä saunaa. Kauheesti mietin että miten sitä porukat oikeen herättäisi kun se oli sitten minun vastuulla. Olin ajatellu et karjasisin oikeen kunnolla et "komppaniassa herätys, aamutoimiin aikaa nn minuuttia!" Lopulta kuitenki aattelin et emmä uskalla ettei muijat saa ihan kauheeta hepulia. Siksipä siis klo 6 teltassa kuului "Hyvää huomenta, kello on kuusi." Kurssinjohtaja nauro et olipas kiltti herätys... No mutta taas oli kiire syömään. Aamupalan jälkeen purettiin meidän ihana majotus, jälleen kerran taitavasti. Kurssinjohtaja kehuki että pärjätään paremmin ku useat varusmiehet =P

Koska sunnuntaina oli vuorossa myös ohimarssi, piti meidän harjotella vähän sulkeisia ja marssimista. Kolmirivi ja eri komennot kuten asento, lepo, lakki päästä ja käännös sinne sun tänne tulivat tutuiksi. Meidän ryhmä näytti kyllä erittäin särmältä vaikka ite sanonkin. Siinä sitten marssittiin ympäri kenttää tahdissa (ja oikeesti pysyttiinkin tahdissa!) ja katse oli melkein oikeaan päin. Kun vähän aikaa oltiin pyöritty, marssimme kohti auditoriota katsomaan taistelukenttävideota ja selvittämään, miten terveydenhuollon henkilöstöä varataan puolustusvoimien käyttöön kriisitilanteissa. Tuon luennon ja videon olin ehtinyt jo viime vuonna näkemään joten siinä mielessä ei minulle mitään uutta. Monet olivat kauhuissaan taistelukenttä-videosta, itse lähinnä fiilistelin tulevaa varusmiespalvelusta. Toisaalta kävi myös mielessä, että olenko täysijärkinen että lähden vapaaehtoisesti asettamaan itseni vaaralle alttiiksi, jos sotatila joskus toteutuisi. Huomasin kuitenkin, että maanpuolustustahtoni on edelleen niin luja, ettei edes kuoleminen itsenäisen maan puolesta tunnu pahalta.

Auditoriosta marssiittiin jälleen tahdissa IT-museolle (siis IlmaTorjunta...), jossa näimme todella paljon ilmatorjunnan historiaa. Väsymys vielä jonkin verran ja jalat tuntuivat kipeiltä, mutta esittelijä osasi todella herättää museon eloon kertomuksillaan. Oli kunnioittavaa kuulla kuinka hän pystyi luettelemaan eri osapuolien tappioita ulkomuistista päivämäärineen. Hänkin oli jo vanha mies, joten tuntui pahalta ajatella, kuinka paljon Suomen sotahistorian tietoa varmasti katoaa hänen mukanaan.

Ja kuinka ollakaan, museolta marssittiin takaisin muonituskeskuksen luokse kenttäruokailuun. Eikä VIELÄKÄÄN saatu sitä hernekeittoa! Me oltiin likkojen kanssa jo varmoja et meidän nenissä on jotain vikaa kun aina me se haistettiin, mutta koskaan sitä ei ollut tarjolla. Ruuan jälkeen oli MPK:n yhteinen marssiharjoitus. Meidät yhdistettiin joidenkin koululaisten ryhmään ja kyllä meitä hävetti! Ne ei oikeesti osannu pysyy muodossa ollenkaan, ne marssi epätahdissa ja oli muutenki niin... Sitä on vaikee ees kuvailla. Siitä kuitenkin jouduttiin lähtemään tositilanteeseen, eli marssimaan suurena ryhmänä läheisen uimahallin nurmikentälle. Aluks mua hymyilitti aivan älyttömästi! Mä tunsin jotenkin itteni niin sotilaaks. Olin osa jotain suurempaa. Sit kuitenki ajattelin et hitto, ei ne varmaan intissäkään hyvällä kato jos siel yks hymyilee massassa ku naantalin aurinko ja yritin pitää ilmeeni neutraalina ja katseen eteenpäin. Mut kyllä se lämmitti sydäntä kun pikkulapsi osoitteli meitä isänsä sylistä ihmeissään. Kentälle meidät sitten pistettiin johonki ihme muodostelmaan kentän ympärille odottamaan juhlapuhujaa. Osa porukoista perseili ja näytti niin laiskoilta kädet taskussa et ei voinu ku puistella päätään niille... Eivät ees tajunnu et asennossa seistään niin kauan ku käsketään. Välillä musta tuntu et mä olin ainoo siel mpk:n riveissä joka teki mitä käskettiin. Vaikka se paikallaan jäpittäminen välillä otti rankasti hattuun niin mä otin sen harjottelun kannalta. Sitähän se tulee intissäkin olemaan. Vihdoin paikalle saapu juhlapuhujakin joka oli joku eversti. Kyllä taas pikkasen hävetti karjua "hyvää päivää herra eversti" kun ympäriltä juuri kukaan ei päästäny pihaustakaan. Maakuntajoukoistaki lähti mun mielestä ihan liian hiljanen meteli Hiiden rykmenttiin verrattuna. Siinä sitä sit edelleen jäpitettiin, kunnes tuli aika marssia pois kentältä. Mä jo ajattelin et hitto, tähänkö tää loppu, mut meillä oliki vielä se oikee ohimarssi. Ja kyl se taas tuntu niin hienolta marssia sen everstin ohi selkä suorana. Jäi tosi hyvä fiilis!

Kun päästiin takasi muonituskeskuksen viereen, tuli sit taas fiilis et hitto, ihanko oikeesti tää loppuu. Jäljellä oli enää munkkikahvit sisätiloissa lyhyen palautekeskustelun kera. Olo oli hyvin epätodellinen ku tavarat oli luovutettu ja matka kohti kotia alkoi. Kotona kun hyppäsin autosta, huomasin automaattisesti marssivani ovelle. Onneksi tammikuuhun on enää vähän aikaa!

Tästä on hyvä lähtee

Elikkä elikkä.. Tässä blogissa on lähinnä tarkotus seurata mun tietäni Santahaminaan tammikuussa, siellä tetsaamista ja kaikkea mitä siihen liittyy. Kuitenkin, kuten kaverit mut tuntee, niin joskus mun on vaan ihan pakko avautua jostain muustakin =) siksi siis vähän muutakin..

Mutta nyt tää on luotu joten voin painua tutimaan että jaksais taas treenata huomen työharjottelussa! Saan varmaan satikutia personal traineriltani ku en oo mitään juuri tehny viikkoon ku oon ollu kauhees flunssassa... sairastaminen on syvältä!