Tuosta edellisestä kirjoituksesta on jo hyvin kauan aikaa ja paljon on sen jälkeen tapahtunut. Mutta kuten otsikkokin kertoo, olen kotiutunut. Kun edellistä tekstiä kirjoitin, särki tuolloin oikeaa lonkkaani, jonka ajattelin olevan vain lihaskipua. Meillä oli tuolloin maanantaina suunnistus2 jolloin huomasin että jalkani oli aivan älyttömän kipeä. Suunnistimme alok Li:n kanssa kuitenkin loppuun asti. Kassulle palatessamme pähkäilin pitkään että en voi taas mennä vastaanotolle mutta pakko sinne oli sitten kuitenkin hakeutua. Lääkäri tutki jalan liikkeet ja totesi ettei vaiva vaikuta lihasperäiseltä sillä liikkeet olivat aivan normaalit. Tuolloin ensimmäisen kerran puhuttiin rasitusvammasta, tosin en ymmärtänyt mistä olisin sen voinut saada kun olin ollut niin paljon kipeänä. Keppejä en kuitenkaan suostunut ottamaan vapautuksissa oli ihan tarpeeksi kestämistä (4xVMTL). Keppejä en suostunut myös siksikään ottamaan että edessä oli tiivistä harjoittelua sotilasvalaa varten joka oli tuon viikon torstaina.
Päivien aikana oli paljon sulkeisia, joihin sain osallistua normaalisti, tosin kerran jouduin siirtymään sivuun kun jalkani ei kestänyt pitkää paikallaan seisomista. Muuten päiviin kuului rastiharjoituksia käsikranaatin käsittelystä, KES:in käsittelystä ja tellujen hautaamisesta ja ylös kaivamisesta. Käsikranaattia kasailtua ja KES:illä tuli leikittyä mutta tellurastilla saattoi ottaa täysin rennosti. Alok La. joka oli myös vemppana siihen asti että siirtyi sivariksi ja hänen kanssa meillä olikin aivan älyttömän hauskaa. Tuolla tellurastilla meno oli meillä vempoilla niin gonahtanutta että jälkikäteen ajatellen ihan hävettää =P naureskeltiin kun toiset hikoili tellujen kanssa ja itse vaan roikuttiin puussa. Tuolla rastilla eräs alik saikin meiltä lempinimen "puusta pudonnut", hän kun onnistui tipahtamaan maahan kun oksa katkesi hänen elopainonsa alta =P.
Torstaipäivä oli vihdoin valapäivä. Edellinen ilta oltiin rääytty (nimen omaan rääytty, armeijassa ei lauleta) valalaulua ja valavirttä niin että ääni oli jo valmiiksi käheänä. Aamupäivällä harjoittelemimme hieman valan kulkua. Tämän lisäksi meillä oli iki-ihana kokovarustarkastus. Toisinsanottuna oma kaappi piti tyhjentää vauhtisäkkiin jonka jälkeen alik K. tuli listan kanssa katsomaan että kaikilla on kaikki tallessa. Toisinsanottuna tavarat oli lopulta hajallaan lattialla. Jos ennen tarkastusta kaikki tavarat olikin tallessa (jos ei omassa, niin kaverin pinossa) niin kun puolessa tunnissa yritti saada kaappia tks-kuntoon oli varmasti jotain hukassa! Olimme kuitenkin niin nopeita että meillä oli loppujen lopuksi hyvin aikaa valmistautua iltaan kengät lankkaamalla.Iltapäivällä harjoittelimme valan kulun koko komppanian kanssa jonka jälkeen alkoi ohimarssin treenaaminen. Monen monta kertaa marssiittiin bussin päätepysäkille ja takaisin ja olin jo ihan varma että jalkani putoaa kohta irti jossei se meno lakkaa.
Ilta hämärtyi ja sadekin oli lakannut kun huomasimme ikkunasta että omaisia oli jo valunut pikkuhiljaa saarelle. Omien vanhempien kanssa harrastin epämääräisiä käsimerkkejä ikkunan läpi kun ohjasin heitä, missä kohtaa heidän kannattaisi seistä. Valatilaisuus itsessään oli aika hieno ja vaikuttava. Jalkaa tosin hieman kolotti se paikallaan jäpittäminen. Kuitenkin kaikki aseotteet ja muut uudet opitut temput sujuivat hyvin. Laulu(=huuto)osuus meni kuitenkin vähän heikommin kun eihän sitä sitten kehdannu huutaa niin hulluna kun tuntui ettei muiden ääni kuulunut ollenkaan =D Yhtäkkiä sitä kuitenkin oltiinkin Kaartinjääkäreitä!!! Ja taas eikun suorittamaan ohimarssia! Kun vihdoin pääsi tupaan istumaan niin tuntui että kaikki se kipu minkä olin pystynyt tilaisuuden ajan sulkemaan mielestäni, vyöry päälle oikein voimalla! Porukat pääsi käymään tuvassa vielä mutta odotin vain että pääsisin kotiin lepuuttamaan jalkaani. Seuraavana iltana kun oli tarkoituksena lähteä joukkuetovereiden kanssa radalle. No seuraavana iltana tosiaan oltiin KY klubilla porukoiden kanssa vaikka jalkaa särki ihan mielettömästi, tosin tarpeeksi suuri koko vartalopuudutus auttoi onneksi jonkin verran =P Muuten viikonloppu meni täysin levätessä.
Maanantaina oli kuitenkin pakko todeta ettei kävelyni sujunut enää juuri ollenkaan joten oli pakko lähteä vastaanotolle hakemaan keppejä. Keskustelin lääkärin kanssa keskeyttämisestäkin, tosin hän oli sitä mieltä että jalkani pitää tutkia ensin ja kirjoitti lähetteen ortopedille perjantaiksi. Päivät menivät sitten keppien kanssa köpötellessä joukkueen perässä, joka harjoitteli loppuviikosta olevaa taistelijan tutkintoa varten. Mikäs sen mukavampaa kuin koikkelehtia Saharan hiekassa keppien kanssa kun ne upposi aina santaan =P Muutenkin oli kiva kiertää saarta noiden kanssa kun oli lievästi hitaampi kuin muu joukkue. Kepeistä huolimatta jalkani tuli kaiken aikaa vain kipeämmäksi (okei, myöskään ryntääminen grillille ilman keppejä ei varmasti auttanut...)
Keskiviikkona varuskuntaamme laskeutui suru. Kuljetuskomppanian Kaartinjääkäri oli menehtynyt sairaskohtaukseen cooperintestissä. Joukkueemme oli nähnyt elvytysyrityksen, jota väitettiin harjoitukseksi. Iltapäivällä kun aurinko tuli pilvien takaa, komppania käskettiin pihalle, jossa komppanian päällikkö, Kapteeni S. ilmoitti meille tapahtuneesta ja kertoi, että seuraavana aamuna olisi muistotilaisuus kentällä.
Torstaina aamu alkoi siis muistotilaisuudella joka oli myös hyvin hieno tilaisuus. Tosin viereisestä joukkueesta yksi Kjääk pyörtyi papin puhuessa. Siinä oli hieman hankalaa seistä paikallaan kun on tottunut tuollaisissa tilanteissa aina auttamaan. Oma joukkueeni lähti suoraan suorittamaan taistelijan tutkintoa, minä lähdin rötväämään.Lounaalta tultuani (lounas nautittiin Hevoshaankentällä) olin nousemassa tuvan penkiltä kun yhtäkkiä jalkani ei enää kestänytkään. Lonkassa viilsi niin kova kipu että tipuin takaisin penkilli. Tuvassa kylässä ollut Kjääk T. ihmetteli että mikä minulla on. Lopulta pyysin häntä ilmoittamaan päivystäjälle että minun olisi päästävä vastaanotolle sillä jalkani ei kestänyt enää. Kirjuri tuli kilttinä ehdottamaan että jos hän taluttaisi minut vastaanotolle. Ilme oli aika näkemisen arvoinen kun sanoin että en pysty kävelemään kun en edes penkiltä pääse. Hän sitten lähti käymään vastaanotolla selvittämässä miten minut saisi sinne. Pian hän tuli takaisin ja ilmoitti että minut tultaisiin pian noutamaan paareilla. Ajatuskin hirvitti! Enhän minä nyt voisi paareilla lähteä. Porukat oli onneksi vielä ulkona, mutta tietenkin siinä vaiheessa kun kenttäsairaanhoitajat oli köyttänyt minut tyhjiöpatjalle paareille, tuli porukat juuri sisään. Käytävällä näki aika huvittaviakin ilmeitä kun minua kannettiin paareilla autoon. Kipulääkettä en suostunut ottamaan sillä en halunnut tippaa itselleni. Päiväni menikin sitten Töölön tapiksella odotellessa lekuria joka hoiti jotain kolaripotilasta. Minusta otettiin röntgenkuvat valmiiksi ennen kuin edes tapasin lääkäriä. Kun lääkäri lopulta tuli, oli kuvatin jo valmiit, mutta niissä ei ollut mitään selittävää. Aristin kuitenkin sen verran että lääkäri määräsi minulle parin viikon sisällä magneettikuvat. Siihen asti tulisi minun kulkea keppien kanssa eikä jalalle saanut varata kuin osittain. Ensimmäinen asia minkä tein palattuani, oli ilmoitus yksikköupseerille että keskeyttäisin palvelukseni omaehtoisesti.
Meillä olisi ollut lauantaina rästisuorituksia, joiden vuoksi myös VMTL-taistelijoiden olisi pitänyt jäädä saarelle lauantaihin asti. Perjantaina kuitenkin kävin Kapteeni S:n puheilla ja hän käski minun täyttää loma-anomus jolla pääsisin heti lähtemään lomille. Porukat oli suorittamassa marssi4:sta joten tuntui vähän surkealta lähteä lomille
ennen heitä. Kävin vielä sotkussa ja suunnistin kotia. Matkalla näin, kuinka joku porukka vielä marssi. Tällöin vähän hymyilyttikin vaikka olo olikin haikea. Sunnuntai-iltana palasin kassulle muiden kanssa ja pakkasin kaikki tavarani valmiiksi.
Maanantaina porukka valmistautui leiriin ja minä vain pyörittelin peukaloitani odotellessa varuspalautusta. Aseen kävin palauttamassa aamupalan jälkeen erään kersantin kanssa. Kovasti kaikki kannustivat palaamaan suorittamaan palvelus loppuun myöhemmin. Ennen puolta päivää poistuin viimeistä kertaa saarelta. Oli kieltämättä aika luuseri olo.
Ensimmäiset viikot siviilissä meni sohvalla maaten. Eräänä päivänä kuitenkin sain mukavan puhelun, puhelun Santiksesta! Kirjuri soitteli ilmoittaakseen magneettiaikani joka yllättäen olikin ilmoitettu Santahaminan ta:lle eikä minulle kotiin. Lääkärille pääsin pian magneettikuvan jälkeen ja lantiostani oli löytynyt rasitusmurtuma. Näin kauan siis oli mennyt, ennen kuin onnistuin murtamaan itseltäni luun, vaikka luita on kuvattu usein murtumaepäilyn vuoksi =P
Sairaslomaa on vielä pari viikkoa, mutta todennäköisesti sitä on haettava lisää. Sairaankuljetuksessa ei kauheesti tee murtuneella lantiolla. Onnekseni sain kuitenkin kutsun kouluttamaan maakuntajoukkoja taas kertaalleen, joten en täysin pääse unohtamaan armeijaa. Tarkoituksenani on pistää ensi vuonna hakupaperit taas sisään ja toivoa että tämmöinen mummo vielä otetaan palvelukseen.
Päivien aikana oli paljon sulkeisia, joihin sain osallistua normaalisti, tosin kerran jouduin siirtymään sivuun kun jalkani ei kestänyt pitkää paikallaan seisomista. Muuten päiviin kuului rastiharjoituksia käsikranaatin käsittelystä, KES:in käsittelystä ja tellujen hautaamisesta ja ylös kaivamisesta. Käsikranaattia kasailtua ja KES:illä tuli leikittyä mutta tellurastilla saattoi ottaa täysin rennosti. Alok La. joka oli myös vemppana siihen asti että siirtyi sivariksi ja hänen kanssa meillä olikin aivan älyttömän hauskaa. Tuolla tellurastilla meno oli meillä vempoilla niin gonahtanutta että jälkikäteen ajatellen ihan hävettää =P naureskeltiin kun toiset hikoili tellujen kanssa ja itse vaan roikuttiin puussa. Tuolla rastilla eräs alik saikin meiltä lempinimen "puusta pudonnut", hän kun onnistui tipahtamaan maahan kun oksa katkesi hänen elopainonsa alta =P.
Torstaipäivä oli vihdoin valapäivä. Edellinen ilta oltiin rääytty (nimen omaan rääytty, armeijassa ei lauleta) valalaulua ja valavirttä niin että ääni oli jo valmiiksi käheänä. Aamupäivällä harjoittelemimme hieman valan kulkua. Tämän lisäksi meillä oli iki-ihana kokovarustarkastus. Toisinsanottuna oma kaappi piti tyhjentää vauhtisäkkiin jonka jälkeen alik K. tuli listan kanssa katsomaan että kaikilla on kaikki tallessa. Toisinsanottuna tavarat oli lopulta hajallaan lattialla. Jos ennen tarkastusta kaikki tavarat olikin tallessa (jos ei omassa, niin kaverin pinossa) niin kun puolessa tunnissa yritti saada kaappia tks-kuntoon oli varmasti jotain hukassa! Olimme kuitenkin niin nopeita että meillä oli loppujen lopuksi hyvin aikaa valmistautua iltaan kengät lankkaamalla.Iltapäivällä harjoittelimme valan kulun koko komppanian kanssa jonka jälkeen alkoi ohimarssin treenaaminen. Monen monta kertaa marssiittiin bussin päätepysäkille ja takaisin ja olin jo ihan varma että jalkani putoaa kohta irti jossei se meno lakkaa.
Ilta hämärtyi ja sadekin oli lakannut kun huomasimme ikkunasta että omaisia oli jo valunut pikkuhiljaa saarelle. Omien vanhempien kanssa harrastin epämääräisiä käsimerkkejä ikkunan läpi kun ohjasin heitä, missä kohtaa heidän kannattaisi seistä. Valatilaisuus itsessään oli aika hieno ja vaikuttava. Jalkaa tosin hieman kolotti se paikallaan jäpittäminen. Kuitenkin kaikki aseotteet ja muut uudet opitut temput sujuivat hyvin. Laulu(=huuto)osuus meni kuitenkin vähän heikommin kun eihän sitä sitten kehdannu huutaa niin hulluna kun tuntui ettei muiden ääni kuulunut ollenkaan =D Yhtäkkiä sitä kuitenkin oltiinkin Kaartinjääkäreitä!!! Ja taas eikun suorittamaan ohimarssia! Kun vihdoin pääsi tupaan istumaan niin tuntui että kaikki se kipu minkä olin pystynyt tilaisuuden ajan sulkemaan mielestäni, vyöry päälle oikein voimalla! Porukat pääsi käymään tuvassa vielä mutta odotin vain että pääsisin kotiin lepuuttamaan jalkaani. Seuraavana iltana kun oli tarkoituksena lähteä joukkuetovereiden kanssa radalle. No seuraavana iltana tosiaan oltiin KY klubilla porukoiden kanssa vaikka jalkaa särki ihan mielettömästi, tosin tarpeeksi suuri koko vartalopuudutus auttoi onneksi jonkin verran =P Muuten viikonloppu meni täysin levätessä.
Maanantaina oli kuitenkin pakko todeta ettei kävelyni sujunut enää juuri ollenkaan joten oli pakko lähteä vastaanotolle hakemaan keppejä. Keskustelin lääkärin kanssa keskeyttämisestäkin, tosin hän oli sitä mieltä että jalkani pitää tutkia ensin ja kirjoitti lähetteen ortopedille perjantaiksi. Päivät menivät sitten keppien kanssa köpötellessä joukkueen perässä, joka harjoitteli loppuviikosta olevaa taistelijan tutkintoa varten. Mikäs sen mukavampaa kuin koikkelehtia Saharan hiekassa keppien kanssa kun ne upposi aina santaan =P Muutenkin oli kiva kiertää saarta noiden kanssa kun oli lievästi hitaampi kuin muu joukkue. Kepeistä huolimatta jalkani tuli kaiken aikaa vain kipeämmäksi (okei, myöskään ryntääminen grillille ilman keppejä ei varmasti auttanut...)
Keskiviikkona varuskuntaamme laskeutui suru. Kuljetuskomppanian Kaartinjääkäri oli menehtynyt sairaskohtaukseen cooperintestissä. Joukkueemme oli nähnyt elvytysyrityksen, jota väitettiin harjoitukseksi. Iltapäivällä kun aurinko tuli pilvien takaa, komppania käskettiin pihalle, jossa komppanian päällikkö, Kapteeni S. ilmoitti meille tapahtuneesta ja kertoi, että seuraavana aamuna olisi muistotilaisuus kentällä.
Torstaina aamu alkoi siis muistotilaisuudella joka oli myös hyvin hieno tilaisuus. Tosin viereisestä joukkueesta yksi Kjääk pyörtyi papin puhuessa. Siinä oli hieman hankalaa seistä paikallaan kun on tottunut tuollaisissa tilanteissa aina auttamaan. Oma joukkueeni lähti suoraan suorittamaan taistelijan tutkintoa, minä lähdin rötväämään.Lounaalta tultuani (lounas nautittiin Hevoshaankentällä) olin nousemassa tuvan penkiltä kun yhtäkkiä jalkani ei enää kestänytkään. Lonkassa viilsi niin kova kipu että tipuin takaisin penkilli. Tuvassa kylässä ollut Kjääk T. ihmetteli että mikä minulla on. Lopulta pyysin häntä ilmoittamaan päivystäjälle että minun olisi päästävä vastaanotolle sillä jalkani ei kestänyt enää. Kirjuri tuli kilttinä ehdottamaan että jos hän taluttaisi minut vastaanotolle. Ilme oli aika näkemisen arvoinen kun sanoin että en pysty kävelemään kun en edes penkiltä pääse. Hän sitten lähti käymään vastaanotolla selvittämässä miten minut saisi sinne. Pian hän tuli takaisin ja ilmoitti että minut tultaisiin pian noutamaan paareilla. Ajatuskin hirvitti! Enhän minä nyt voisi paareilla lähteä. Porukat oli onneksi vielä ulkona, mutta tietenkin siinä vaiheessa kun kenttäsairaanhoitajat oli köyttänyt minut tyhjiöpatjalle paareille, tuli porukat juuri sisään. Käytävällä näki aika huvittaviakin ilmeitä kun minua kannettiin paareilla autoon. Kipulääkettä en suostunut ottamaan sillä en halunnut tippaa itselleni. Päiväni menikin sitten Töölön tapiksella odotellessa lekuria joka hoiti jotain kolaripotilasta. Minusta otettiin röntgenkuvat valmiiksi ennen kuin edes tapasin lääkäriä. Kun lääkäri lopulta tuli, oli kuvatin jo valmiit, mutta niissä ei ollut mitään selittävää. Aristin kuitenkin sen verran että lääkäri määräsi minulle parin viikon sisällä magneettikuvat. Siihen asti tulisi minun kulkea keppien kanssa eikä jalalle saanut varata kuin osittain. Ensimmäinen asia minkä tein palattuani, oli ilmoitus yksikköupseerille että keskeyttäisin palvelukseni omaehtoisesti.
Meillä olisi ollut lauantaina rästisuorituksia, joiden vuoksi myös VMTL-taistelijoiden olisi pitänyt jäädä saarelle lauantaihin asti. Perjantaina kuitenkin kävin Kapteeni S:n puheilla ja hän käski minun täyttää loma-anomus jolla pääsisin heti lähtemään lomille. Porukat oli suorittamassa marssi4:sta joten tuntui vähän surkealta lähteä lomille
ennen heitä. Kävin vielä sotkussa ja suunnistin kotia. Matkalla näin, kuinka joku porukka vielä marssi. Tällöin vähän hymyilyttikin vaikka olo olikin haikea. Sunnuntai-iltana palasin kassulle muiden kanssa ja pakkasin kaikki tavarani valmiiksi.
Maanantaina porukka valmistautui leiriin ja minä vain pyörittelin peukaloitani odotellessa varuspalautusta. Aseen kävin palauttamassa aamupalan jälkeen erään kersantin kanssa. Kovasti kaikki kannustivat palaamaan suorittamaan palvelus loppuun myöhemmin. Ennen puolta päivää poistuin viimeistä kertaa saarelta. Oli kieltämättä aika luuseri olo.
Ensimmäiset viikot siviilissä meni sohvalla maaten. Eräänä päivänä kuitenkin sain mukavan puhelun, puhelun Santiksesta! Kirjuri soitteli ilmoittaakseen magneettiaikani joka yllättäen olikin ilmoitettu Santahaminan ta:lle eikä minulle kotiin. Lääkärille pääsin pian magneettikuvan jälkeen ja lantiostani oli löytynyt rasitusmurtuma. Näin kauan siis oli mennyt, ennen kuin onnistuin murtamaan itseltäni luun, vaikka luita on kuvattu usein murtumaepäilyn vuoksi =P
Sairaslomaa on vielä pari viikkoa, mutta todennäköisesti sitä on haettava lisää. Sairaankuljetuksessa ei kauheesti tee murtuneella lantiolla. Onnekseni sain kuitenkin kutsun kouluttamaan maakuntajoukkoja taas kertaalleen, joten en täysin pääse unohtamaan armeijaa. Tarkoituksenani on pistää ensi vuonna hakupaperit taas sisään ja toivoa että tämmöinen mummo vielä otetaan palvelukseen.
