torsolan inttivuodatus

Ei niin loistava alku intille...

2010-01-24T01:11:00.000-08:00

Olen kuin olenkin onnistunut pitämään jonkinlaista päiväkirjaa ekoilta viikoilta. Kaikki ei ole mennyt niin putkeen kuin olisi toivonut mutta elämä on...

ma 11.1.2010 maxTJ 319

Puoliltapäivin puksuttelin Santahaminen porteille jossa porukkaa oli jo ihan kiitettävästi. Siitä meidät kyydittiin mukesin yläkertaan. Jännitys oli ihan kamala kun odotti että mihinkähän yksikköön sitä tällä kertaa työnnetään. Kaksi muuta kyydissä ollutta naista siirtyi 2JK:n pöytään. Itselle lyötiin kuitenkin jälleen kerran Tukikomppanian tarra rintapieleen! Jännityksen laukeaminen aiheutti ihan järkyttävän hedarin, tuntu että pää rähjähtää. Sinnepä sitten suunnistin meidän pöytään jossa ei näkynyt ainuttakaan naista. Onneksi tuvassa odotti yksi nainen jonka kanssa sitten suunnattiin ensin lounaalle ja siitä suoraan kohti varusvarastoa. Tottakai siellä oli juuri tauko menossa joten heti päästiin totuttelemaan odotteluun pakkasessa. Eka vauhtisäkki painoi juuri sen verran kuin muistinkin. Ja se on edelleen ihan väärän muotoinen! Vaikka kahdestaan raahattiinkin noita säkkejä, jouduin pyytämään apua saadakseni säkin sisälle. Ei tuo ranne vielä oikein tykännyt tuollaisesta rääkistä =/

Sinänsä alusta alkaen hyvin kotoisa olo että olen jälleen Tukikomppanian 7. joukkueessa ja tuvassa 8. Jopa punkka on sama kuin kaksi vuotta sitten =) Lopulta tupa oli täynnä. Uusia naisia oli yhteensä 11 joiden lisäksi tuvassa asui ennestään kaksi naisalikersanttia. Tuvan esimies oli pitkään ihan kadoksissa, alikkeja kyllä on tuvassa käynyt, kai niistä joku oli meidän tuvan esimies? Ikävä omaa miestä oli aika kova... jotenkin viimeksi oli paljon helpompi astua palvelukseen sinkkuna kun ei tarvinnut miettiä miten joku pärjää kotona (tai omalla komennuksella) Toisaalta haikea olo johtuu varmaan myös siitä että vanhat tupakaverit puuttuu. Mutta eiköhän tämä tästä! Ainiin, hoitsu kielsi piilareiden käytön! Kiva kun olin ostanu uudet ihan inttiä varten....

ti 12.1.2010

Herätys 0530!!! Kuka prkl on keksiny noin aikaisen herätyksen??? Yö meni ihan pipariksi, mihin lie se hyvä unirytmi kadonnut. Pikkasen ehkä totuttelemista siihen että pari tyyppiä puhuu unissaan ja muutama kuorsaa... Aamu alkoi sitten ohjatuilla aamutoimilla joihin oli aikaa ruhtinaalliset 5min. Vähän on näköjään tavat muuttunut kun ei meillä viimeksi mitään ohjattuja ollu =S Eilen illalla joutui jo paljastamaan tuvan esimiehelle todellisen sotilasarvon. Aamusta oli sitten päällikön oppitunti. Tuttu mies, oli viime yrityksellä komppanian varapäällikkö. Edelleen pelottava mies, mutta osaa hän myös motivoida porukkaa. Tältä päivältä kirjotus jääny näköjään kesken. Pakkasta oli vaan n -4 mutta kun tuolla saarella tuulee aina niin oli ihan hiton kylmä. Ekojen viikkojen varustus sisältää lenkkikengät joilla on ihana pomppia hangessa. Varmasti on sukat märkänä. Onneksi on omat lenkkarit kanssa niin pystyy vaihtamaan niitä.

ke 13.1.2010

Viime yö meni ihan pipariksi kun jalkapohjat kramppaili noiden intin lenkkareiden takia. Olisi vaan pitäny ottaa ne omat magnesiumit siviilistä. Päivä meni pitkälti lääkärintarkastuksissa ja vauhtipiikkejä hakiessa. Lekurilta sain onneksi magnesiumia ja käskyn käyttää vain omia lenkkareita. (ja sen jälkeen ei ole jalat krampannut). Vieläkin ihmettelen että miksi toinen piikki pistettiin alaselkään eikä kankkuun. En ole tienny että noita voi tökkiä selkäänkin. Ensimmäinen nainen keskeytti eilen palveluksensa meidän tuvasta. Hän huomasi heti ettei intti ollutkaan häntä varten. Minulla puolestaan on tänään ensimmäinen todellinen päivä asevelvollisena. Eilen oli viimeinen katumuspäivä eli 45pv on tullut täyteen. Nyt täältä ei lähdetä enää kirveelläkään (ellei paikat hajoa...) Keskiviikkona meillä oli illalla marssi1 joka oli ihan järkyttävä lauantaikävely viime kertaan verrattuna. Kun viimeksi koko aamupäivä marssittiin taisteluvarustuksessa kaatosateessa, oli tällä kertaa varustuksena smurffipuku ja 2km tutustumiskävely saarella paskaa jauhaen... Torstaista ei olekaan mitään muistiinpanoja. Illalla pidettiin alikersanttien kanssa tyttöjen tarinatuokio jossa tutustuttiin oman tuvan porukkaan. Enpäs olekaan tuvan vanhin! Ainiin ja aseet haettiin torstaina. Tuli sitten astuttua avioon tuollaisen teräsmötikän kanssa. Sain sentään täysin korkkaamattoman ;)

pe 15.1.2010

Tänä päivänä tuli opittua paljon kaikenlaista hyödyllistä! Aamupäivällä oppitunteja joissa tärkein opetus oli se, että kurin tärkein olomuoto on itsekuri! Sitä tuli sitten noudatettua vähän liiankin hyvin, tupa kyllä tietää mitä tämä tarkoittaa... Tuntien jälkeen jonotettiin valokuvaan. Nykyisin kun nuo varusmieskortit on tuollaisia muoviläpysköitä. Kai joku minut ehkä voi siitä kuvasta tunnistaakin... Iltapäivällä lähdettiin saharaan hieromaan ampuma-asentoa maaten. Oikein mukava kokemus kun jalassa on pakkassaappaat (okei eipähän jalat kastu) jotka on pari numeroa liian isot. Kyllä niillä vielä hiihti eteenpäin, mutta kun olisi juoksuksi pitänyt pistää lähes umpihangessa niin minähän vedin komeasti turvalleen niiden kanssa! Ase ei kuitenkaan dipannut lumeen sillä ainoa asia minkä tajusin kaatuessa tehdä, oli nostaa ase mahdollisimman ylös ilmaan! Ja niinkuin tuo ei olisi riittänyt, sisälle siirtyessä kompastuin saappaaseeni niin että pamautin itseäni tuolla uudella sulholla suoraan korvaan. Noh, elämä on!

la 16.1.2010

Omaistenpäivä. Tosin minulle ei ollut tulossa ainuttakaan omaista paikalle joten hieman tylsistytti (puhumattakaan siitä järkyttävästä ikävästä joka iski). Oli jotenki synkeetä katella kuhertelevia pareja kun tiesi ettei näe omaa rakastaan vielä moneen viikkoon. Onneksi sai toiselta edes puhelun. Aika meni tuvassa istuskellen. alok H:n kanssa lähdin uudestaan sotkuun jossa muutama meidän alikeista pyysi meitä pöytäänsä ja päästiin näin hieman tutustumaan esimiehiinkin.

Kun porukat oli päässeet olemaan ja liikkumaan vähän vapaammin, meni koko loppu päivä ihan järkyttävästi perseillen. Oppitunneilla porukat ei osannu olla hiljaa ja pyörittiin kuin puolukka ois hanurissa. Illalla kuitenkin päästiin siivoustarkastuksesta kerralla läpi. Pinkat tosin meni ihan vituiks joten niitä uusittiin ja uusittiin ja vielä kerran uusittiin. Illalla naisalikersantit kertoivat kokemuksia omasta p-kaudesta ja lopulta tuvassa naurettiin niin ettei siitä meinannut tulla millään loppua.

Su 17.1.2010

Aseenräpläyspäivä. Asetta koottiin ja purettin pari tuntia. Onhan se kiva että on ihan käyttämätön ase mutta se on aika hiton jäykkä. Sormet on ihan kuralla ja mustelmia on joka puolella. Lounas päästiin syömään saharan reunaan. Täytyy sanoa että pakkipussit oli aika pelastus! Muuten olis ruuan jämät jäätyny komeasti pakkiin kiinni. Porukalla oli motivaatio hieman hukassa joten motivaatiota haettiin sitten parin puun ja kiven ympäri juoksemalla. Oli lopulta pakko sanoa rouva alikersantille etten pysty juoksemaan noilla saappailla, tunnollisesti kuitenkin kiersin puun vaikka olikin hieman hitaampaa kuin muilla. Tuntuu että kaikki energia kuluu noiden saappaiden perässä raahaamiseen. Fiilis oli kuitenkin aika hyvä kun vihdoin pääsi kasarmille suht yhdessä kasassa. Illalla oli sitten tulokirkon vuoro joka hytistiin sotkun rannassa. Oli taas kiva katsella Helsingin valoja ja potea ikävää...

Ma 18.1.2010

Oppituntipäivä. Aamu alkoi sotilaspastorin oppitunnilla. Heti aamusta pääsi hajoilemaan kun taas toitotettiin sitä kuinka "sitten lomilla tapaatte kumppanianne"... Oikeesti kiva niille jotka sen kumppaninsa pääsee näkemään, mut kun itse ei pääse. Toinen on huitsin kaukana ja lomiin on vielä monta viikkoa. Kyllähän mäkin mielelläni tuon mieheni näkisin mutta kun se ei ole vaihtoehto tällä hetkellä. Ja miltä tuntuu niistä joilla ei edes ole ketään mutta haluaisi että olisi... No joo ei tästä aiheesta sen enempää. Aamupäivään sisältyi vielä päällikön toinen oppitunti ja yksikön vääpelin oppitunti. Iltapäivällä jatkettiin muonituskeskuksen edustajan oppitunnilla, tosin juuri mitään en kuullut takariviin. Itseäni ehkä eniten kiinnosti kenttäsairaanhoitajan pitämä oppitunti vaikkei siitä mitään uutta tullutkaan. Niihin hommiin kuitenkin itse kovasti haluaisin. Parhain oppitunti oli ehdottomasti kuljun jonkun luutnantin pitämä oppitunti liikenneturvallisuudesta. Porukka repeili sen jutuille ihan täysin. Parhaat naurut saatiin kun joku alokas vahingossa puhutteli häntä alikersantiksi. Luutantti totesi "te ette ollut vielä edes kutina isänne kiveksissä kun minä olin alikersantti" =D

Illalla ei enää ollutkaan kivaa kun jouduin osastoon nakki jonka oli tarkoitus mennä 1JK:hon siivoamaan luokkaa jossa oppitunnit oli olleet. Luokka oli jo siivottu joten turhaan siellä käytiin. Tosin kuultiin että luokka oli ollut aivan järkyttävässä kunnossa. Roskia joka puolella ja jopa nuuskamällejä pitkin mäkiä! On se ny prkl ettei aikuiset ihmiset osaa käyttäytyä!

Ti 19.1.2010

Aamulla oli sitten tiedossa pelastautumisharjoitus heti kuudelta. Siellä me hattivatteina kirmattiin peittoihin kääriytyneenä ulos kasarmilta kirpeään pakkaseen. Eihän se ny tietenkään ihan niin mennyt kuin piti, mutta silti ajallisesti sujui suht hyvin. Uuden viikon kunniaksi aamutoimiin oli aikaa enää 3min mutta näköjään siinäkin ajassa ehtii jos ei jää asumaan vessaan (eikä se hampaiden pesu nyt niin kauhean tehokasta ole...) Edessä oli lihaskuntotesti jota ennen vedettiin 45min verryttelylenkki. Vähän oli reisi jumissa mutta jaksoin koko lenkin. Kuntotesti meni suht ok, tosin ei ehkä intin mittapuulla. Nuo käsilihaksia mittaavat osiot meni kuitenkin paremmin kuin olisi voinut odottaa kun ottaa huomioon etten ole voinut treenata käsiä moneen kuukauteen kunnolla. Testin jälkeen piti olla palauttava kävely mutta tietenkin me hölkättiinkin (oli kiva kuulla muilta että he olivat vain kävelleet.) Reisi kramppasi joten oli pakko siirtyä muodosta jotta pystyy seuraavana päivänä juoksemaan cooperin.

Iltapäivällä oli vuorossa taas aseen kanssa hieromista. Ensin merisotakoulun hallissa. Sain oikein henkilökohtasta opastusta kun mulla tuo yläkroppa jännittyy vaikka ampuma-asennon pitäisi olla rentona. Ylil L. totesikin minun olevan ihan betonia =D Siitä sitten saharaan ampumaan ekaa kertaa paukkupatruunoilla jotta porukka pääsisi paukkukammosta. Eihän sekään taas mennyt niinkuin piti. Käskettiin ampua yksi laukaus/pillin vihellys. Kuitenkin pari valopäätä ampui kerralla kaikki kolme laukausta (alok S kertoi että tuli sellanen fiilis)!!! Kouluttajalta palo vati ja samoin alikeilta. Niimpä sitten juostiin taas saharasta pois! Onneksi olin saanut toiselta naisalikersantilta hänen talvisaappaat lainaan niin siitäkin selvittiin!

Ke 20.1.2010

Se paljon pelätty cooper! Reisi oli tukossa edelleen mutta tuntui suht hyvältä. Tuntui aivan mahtavalta kun istuttiin dösässä matkalla ulos saarelta! Liikuntamyllyssä tuo cooper siis juostiin. Tosin jo lämmittely juoksu (tai hölkäksi sitä kai nimitettiin) tuntui olevan liikaa. Hieman hitaammalla tahdilla lihakset olisi lämmenny paremmin. Juoksu menikin sitten aika vituiks... En saanu kunnolla juostua kuin pari kierrosta kun tuntui että reisi vetää ihan juntturaan. Niimpä sitten kävelin ja juoksin vuoron perään eikä näin mitään huippu tulosta saa aikaiseksi. Alle kahteentonniin se jäi ja silti loppukirissä tuo reisi onnistui paukahtamaan niin että lämiltä kylmäpussia hakemaan. Yritä siinä sitten laskea parin kierroksia kun ei edes nähnyt milloin he lähti liikkeelle. Tosin kaikki muutkin tuntui laskeneen kierrokset päin puuta joten loppujen lopuksi kukaan ei oikein tiedä että kuinka paljon kukakin juoksi. Mutta eipä sillä kai niin väliä näin alussa. Saarelle palattaessa suuntana veksi josta lykättiin loppupäiväksi VP. Sinänsä ihan jees ettei ehditty siinä missään välissä suihkuun ja pakkilounaan jälkeen porukka lähti kamalalla kiireellä iltapäiväksi sulkeisiin (hikisenä ja liian vähissä vaatteissa). Itse vetelin parin tunnin päikkärit nallepuvussa sinä aikana ja yritin palauttaa nestetasapainoa.

To 21.1.2010

Aamusta heti vastaanotolle jossa määrättiin VPO. Se hyvä puoli on olla Kaartinjääkäri että näyttää pääsevän alokkaiden edelle veksissä. Varustus 2 en päässyt kuitenkaan hakemaan vaan se oli tarkoitus hakea lounaan jälkeen. Ennen lounasta lähdettiin oppitunnille jonne taas odotettiin ihan hemmetinmoisessa pakkasessa. Onneksi vemppamuodossa sai pitää vemppaläppiä alhaalla. Vihdoin kun päästiin järjestymään sisälle, joku valopää tönäisi minua rappusissa niin että jalka lähti alta. Tietenkin juuri tuo valmiiksi kipeä jalka taittui kropan alle ja liuin sen päällä rappuset alas. Voitte vain kuvitella sen kivun! Vedet valui silmistä vaikka kuinka yritti skarpata. Alikersantit huomasivat kipuni ja tarkoituksena oli lähteä yksikköön. Pääsin pihalle asti mutta sitten kivut olivat jo niin pahat etten pystynyt kävelemään. Tämähän tarkoitti sitä että itkua tihrustaen roikuin alikersantin olkapäällä/hartioilla hänen kantaessa minut yksikköön (älkää edes kysykö että paljonko hävetti). Yksikön aulassa sitten housut kinttuun ja lämit tarkasteli reittä ja lykkäsi siihen kylmää. Autolla veksiin jossa lääkäri määräsi heti kipupiikkiä ja yöksi vuodeosastolle tarkkailuun jotta lääkitys on tarpeeksi kova.

Onneksi pääsin hakemaan omat tavarat yksiköstä joten olisi jotain tekemistä vuodelevossa. Sain ihan oman huoneen jossa sai rauhassa kuunnella musiikkia ja tehdä mitä lystäsi. Tuo varustus2 saatiin lopulta haettua. Tosin niin että eräs alikersantti oli minua sillä odottamassa ja keräsi sopivat varusteet kun minä vain istuin sohvalla ja huutelin oikeita kokoja. Veksissä aika meni ihan mukavasti musiikkia kuunnellen ja kirjettä kirjoitellen. Tulehdusarvot oli jostain syystä hieman koholla mutta eipä niihin reagoitu mitenkään.

pe 22.1.2010

Olipa ihana herätä ilman että oli nenä ja kurkku ihan tukossa! Selvä todista meidän komppanian sisäilmasta kun olo on näin erilainen veksissä. Yökin tuli nukuttua melko hyvin omassa rauhassa. Kaikki kolme veksin lääkäriä kävi katsomassa minua =D Kovasti puhuttiin siitä että haluaisin sinne töihin ja miettivät että josko mä tekisin siellä jotain nakkihommia =P loppupäiväksi VMTL jotta pääsen lomille. Sain syödä lounaan rauhassa veksissä ennen paluuta yksikköön. Siellä sitten alkoi sykkiminen! Kaapin avatessani tosin koin yllätyksen kun alikersantti oli edellisenä päivänä järjestänyt tavarani kaappiin vaikka en ollut pyytänyt muuta kuin tunkemaan ne sinne. Kauan en sitä ehtinyt ihmettelemään kun jo tultiin huutamaan että ampumarata varustus niskaan kauhealla vaatemäärällä ja pihalle, pääsisin autolla radalle. Vasta autossa pääsin toteamaan ottaneeni kolmiolääkettä joka vaikuttaa reaktiokykyyni. Oma esimies suhtautui minuun tosi nihkeästi, mutta sain olla ampumatta kun kerroin luutnantille etten lääkkeen vuoksi ole ihan skarppina. Se oli sitten kiva seurata toisten ammuntoja ihan umpijäässä (tai no ei muuten mutta naama tuntui tippuvan ja sormet irtoavan..) Ja kun ammuntoja johtava yliluutnantti käski minut perässä tauluille niin minähän seurasin. Ainoa vika etten tuon reiden vuoksi päässyt edes ensimmäistä porrasta ylös vaan ylläripylläri heikko jalka lipesi alta ja revähti TAAS!!! Tottakai yksikön päällikkö tuli juuri silloin seuraamaan ammuntoja. Ja kun lääkintämiehiä ei näkynyt mailla halmeilla, alikersantti kysyi toimintaohjeita kapteenilta sillä lopputuloksella että jouduin kapteenin puhutteluun. (mikäs sen mukavampaa kuin linkuttaa kipeällä jalalla kapteenin eteen asentoon seisomaan kun kyyneleet jäätyy poskille...) Ei ollut kovin rohkaiseva puhuttelu.. Kyllä, minä tiedän että 45pv on kohdaltani ohi ja kyllä, minä tiedän ettei p-kaudella saa olla vempassa ja kyllä, minä en todellakaan enää kolmatta kertaa meinaa palata tuonne. Mutta minkä minä sille voin että reisi ei ehdi paranemaan vaan pääsi revähtämään uudestaan? Ei silloin ole kyseessä mikään motivaatiovemppa. Kun siinä sitten makasin telttapatjalla nuotion vieressä pilviä tuijotellen niin kyllä mielessä pyöri että mitä hittoa mä täällä taas teen??

Veksissä meinattiin lyödä VP:tä mutta kun lomat oli tulossa niin sovittiin että kun päästään lomille, minulle järjestetään kyyti Dextraan josta sitten omin neuvoin kotiin. Yksikössä kuitenkin minut pistettiin heti lomavaatteissa pihalle varusmieskortin kanssa ja samantien Dextraan. En siis yhtään tiedä että mistä mä olen ilmottautumassa tänään kun palaan kassulle... Lomilta vai veksistä? Dextrassa ei mitään uutta, lekuri totes et rasituskieltoa 1-2vko joka ei todellakaan tule onnistumaan intissä! Että saa nähdä mitä tästäkin taas tulee... Huomenna aamulla TAAS veksiin tuon paperin kanssa. Kyllä inttielämä on sitten ihanaa!!! (mikä sitten olikaan sen vitutuksen määritelmä....)

STJ 0! Kjääk is bäk!

2010-01-10T23:02:00.000-08:00

Tänään se sitten alkaa, pitkään odotettu uusinta intissä. Katellu tässä voicea ja näyttääpi noilla aamuihmisillä olevan hauskaa uusien alokkaiden kustannuksella. Pakkanen panee! =D Huonosti nukutun yön jälkeen alkaa tavarat vihdoin olemaan viimeisiä myöten kasassa, pientä viime hetken siivousta täytyy myös suorittaa. Kun ei tiedä että kumpi meistä tulee ensin lomille, mies vai minä, niin täytyy panostaa siisteyteen =D

Tällä hetkellä olotila on suht tyyni. Eilinen ilta meni ihan kauheessa hössötyspaniikissa ihan varmana siitä että tuun maitojunalla kotiin alta aikayksikön. Ja mitäs jos joutuu ihan kökkökomppaniaan ja en tuukaan toimeen tupakavereiden kanssa? Oonhan mä jo tämmönen vanha pieru monessakin mielessä. Gonahtanut Kaartinjääkäri. Noh... ehkä tämä tästä, häivyn nyt siivoamaan että saa viimesen tunnin kulumaan!

STJ 4

2010-01-06T23:49:00.000-08:00

Vähiin käy aamut siviilissä! Nyt on alkanut jo pikkuhiljaa jännittämäänkin. Tää viimeinen viikko on menny jo ihan lähtötunnelmissa. Kesälomaa tässä on vietetty joten aika on riittänyt asioiden hoitamiseen, nyt kuitenkin tuntuu siltä että olisi jo ihan valmis painumaan tuonne saarelle eikä odotella kotona ajan kulumista =D Kun tässä on näitä kaiken maailman pyhäpäiviä ollut, oon ollu viikonpäivistä niin sekasin että nyt pikkasen pelottaa että muistaako sitä astua palvelukseen oikeana päivänä eikä seistä portilla jo sunnuntaina... Tavarat alkaa olemaan kasassa joten jos yrittäisi viimeiset päivät oikeasti nauttia lomasta. Innostuin vähän liikaa käymään salilla riehumassa ja kroppa huutelee pienestä ylirasituksesta joten ehkäpä sitä voisi sen treenaamisenkin unohtaa. Kohtahan sitä saa tutustua läheisesti isänmaan multiin. Tai no, nyt näyttää siltä että paksuun lumipeitteeseen. Mikä luo kanssa oman jännitysmomenttinsa. Viimeksi intissä ollessa pakkasta oli max -4 ja silloinkin oli ihan tarpeeksi kylmä (tilanne onneksi helpottui toisen varustamisen jälkeen kun saatiin villapaidat) ja nyt tuo mittari on näyttäny jopa -20 pahimmillaan. Mutta eiköhän kaikesta selvitä oikealla asenteella! Kun tässä on kaikkia muita vastoinkäymisiä ollut niin voi olla että tilanteissa, joissa ei tiedä että itkiskö vai nauraisko niin vaaka kaatuu tuon hysteerisen naurun puolelle. Tuleva vuosi menee toivottavasti osittain hurjaa vauhtia mielenkiintoisten kokemusten parissa. Onneksi tuo miehenköriläs on jaksanut tukea kaikkien näiden vaikeuksien läpi että tänne asti päästiin. Nyt sitten suhdekin tasa-arvoistuu kun miehestäkin tulee "inttileski" ;) tosin sille tähän rooliin siirtyminen on liian helppoa kun se on itse vielä poissa kotoa. Mutta näiden komennusten jälkeen päästään vihdoin aloittamaan oikeasti yhteinen elämä!

Tähän loppuun vielä lista tavaroista jotka meinaan raahata mukanani maanantaina

*palvelukseenastumismääräys

*kelakortti, ajokortti

*reseptit (kyllä tämmösellä mummolla pitää jo kaikki reseptit olla mukana)

*tilinumero hurjia päivärahoja varten

*rokotuskortti, viimeksi sen ansiosta sain vain yhden piikin, tosin senkin ne onnistui tuikkasemaan hermoon...

*hygieniavälineet &lääkkeet

*omia alusvaatteita

*hiusharja, lakka ja vino pino pompuloita ja pinnejä

*sheiveri

*otsalamppu

*känny x2 (mese kun on ainoa yhteydenpitoväline tuohon mieheen tällä hetkellä) ja laturi

*kamera

*karkkia

*pikkasen käteistä

*viimeisenä muttei suinkaan vähäisenä, hurjasti positiivista asennetta

Todennäkösesti käy niin että vikana aamuna hamstraan mukaan vielä kaikkea epäkäytännöllistä jotka sitten raahaan ekoilla lomilla takaisin kotiin =D

STJ 20

2009-12-22T02:00:00.000-08:00

Kamala kuin nopeasti aika rientää eteenpäin! Kolmen viikon päästä tähän aikaan sitä ollaan jo syöty ekat lounaat Santiksen mukesissa ja ollaan niin mielettömän särmiä. Sairaslomaa olis vielä 9pv jäljellä ja sitten onkin hyvä viettää viikon kesäloma ennen kuin inttiin lähtee =).

Lievästi sanottuna ollut kaikenlaisia vastoinkäymisiä tässä terveyden kanssa. Paniikissa jo luettu terveystarkastusohjetta moneen otteeseen että oonko mä vielä kelpo sotilas. Mononukleoosi iski x2, jälkitautina poskiontelontulehdus. Fiksu lekuri määräsi antibiootin joka ei sitten sopinutkaan, sillä lopputuloksella että päädyin ambulanssilla päivystykseen kun en pystynyt ylös nousemaan huimauksen vuoksi. Ja lääke onnistu sitten sen verta hyvin sotkemaan tota jotain tasapainoelintä että huimaus iskee edelleen hetkittäin. Onneksi kuitenkin kaiken aikaa harvemmin. Ja tottakai kun mies tuli lomille niin niiden lennot oli myöhässä jolloin se raasu vilustutti itsensä. Ja jottei elämä olis liian ihanaa niin tietenkin se pöpö iski minuunkin! Vieläkin pää on täynnä tavaraa mutta onneksi olo on muuten jo ok.

Eli tästä voikin kaikki päätellä ettei kunnon kohotus ole oikein onnistunu suunnitellusti =P Eilen kävin pitkästä aikaa salilla eikä sitä jaksanu ihan normaalisti vaan piti lopettaa aikasemmin kuin oli suunnitellut. Juoksu(nojoo siis hölkkä)kunto ei onneksi oo kauheesti kuitenkaan näköjään rapistunut. Ehkä mä jopa jaksan hölkötellä sen cooperin läpi edes jollain tuloksella! Täytyisi muistaa fyssarilta pyytää jonkinlainen paperi armeijaa varten kun normaali punnertaminen on multa kielletty enkä tiedä saako tuolla punnertaa nyrkeiltä.

Tuntuu että ajatukset alkaa pyöriä jo ihan kamalasti armeijan ympärillä vaikka ajattelin ettei niin käy kun kuitenkin jo toinen kerta kun astun palvelukseen. Kaikki hygieniakamat on jo ostettu ja muutenki tehty lista että mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tottakai tässä välissä on kaikki mahdolliset pyhät niin ettei tekemistä oikein meinaa millään riittää. Tuntuu että aika vaan matelee! Eikai tässä muu auta kuin lähteä ostamaan viimeiset joululahjat ja nauttia tuosta jouluisesta säästä. Vähiin nämä päivät kuitenkin käy vaikka muulta tuntuu =)

STJ 62

2009-11-10T01:40:00.000-08:00

Vähiin alkaa käymään aika täällä siviilissä. Vastoinkäymisiä on ollut enenmmän kuin tarpeeksi eikä loppua näy, mutta ehkä ensi vuosi tuo muutoksen tullessaan. Kunnonkohotus operaatio oli jo hyvällä mallillaan mutta käsiongelman lisäksi kimppuun hyökkäsi pusutauti joka sitten pisti liikuntakieltoon ja vei voimat täysin. Nyt kun pääsin vihdoin aloittamaan jälleen kuntoilun niin näyttää tauti palanneen. Tai sitten nuo imusolmukkeet riehuu muuten vaan flunssapöpön alla =/ Possupiikin sain työn puolesta joten siltä pitäisi onneksi välttyä. Tällä viikolla vielä normi influenssapiikki niin pitäisi olla rokotukset kunnossa armeijaa ajatellen. Kaipa nuo vielä jäykkäkouristuksen tökkäsee tarkastuksessa mutta tökätköön!

Tänään tuli postissa palveluspaikkakysely 1/2010 joka pitäisi täytellä. Tosin eipä tuolla taida minun kohdallani olla paljon vaikutusta kun on tämä lääkintäpuolen koulutus pohjalla. Jotenkin taas vaan konkretisoitui tuo intin lähestyminen... Kun sitä on odottanut viime kotiutumisesta lähtien, tuntuu ihan uskomattomalta että kahden kuukauden päästä STJ on vain 1. Toisaalta ehkä sitä ei nyt jännitä niin kamalasti kun ensimmäinen yö kasarmilla on jo vietetty ja touhu muutenkin tuttua. Ongelmia voi tuottaa tuo kumartelu sisätiloissa kun on lippaan tottunut vetämään automaattisesta =D Hieman harmaita hiuksia tuottaa myös se että sitä pitäisi ilmeisesti olla Kaartinjääkärinä siellä alokkaiden keskellä, kun ei kuitenkaan haluaisi kaikkien tietävän että olen jo uusintakierroksella.

Omaistenpäivä ja valapäivä osuvat kyllä ikävästi kun kumpaankaan oma kultani ei pääse osallistumaan omien lomiensa ajankohdan vuoksi. Toisaalta onneksi nekin on tullut jo koettua niin niihin ei niin kauheita paineita aseta. Ehkä sitä joku kaveri eksyy moikkaamaan? Nyt on kuitenkin joka tapauksessa tarkoitus taistella tuo intti läpi sillä enää kolmatta kertaa en lähde yrittämään alusta alkaen. Motivaatio on korkealla mutta riittääkö rahkeet?

STJ 177, miehellä 53

2009-07-17T14:10:00.000-07:00

Aattelin pitkästä aikaa päivitellä kun omaa erää edeltävä saapumiserä on nyt sitten astunut palvelukseen viime maanantaina. Omassa elämässä on tapahtunut niin valtavasti valintatilaisuuden jälkeen ettei oikein tiedä miten kaikkeen pitäisi suhtautua. Oma sinkku status muuttui varatuksi kuukausi sitten ja mieheksi osui onneksi ihka-aito faitteri joka jaksaa kannustaa mua mun armeijahaaveiden kanssa. Äippä nyt ei kauheesti riemusta hyppinyt kun kuuli millaisen miehen itselleni hamstrasin kun oli ajatellut tuon puhuvan minut ympäri näistä intti"hössötyksistä"

Kyllähän tuo kieltämättä luo vähän erilaiset olosuhteet seurustelulle kun huomaakin jäävänsä itse yk-leskeksi ennen kuin itse pääsee astumaan armeijan harmaisiin. Niinkuin sitä aikoinaan päätti ettei enää ikinä halua jäädä inttileskeksi, saati sitten että itse pistäisi jonkun siihen tilanteeseen niin tässä sitä nyt ollaan, molemmissa =D Kunnon kohotus ollut taas ihan nollissa kuukauden verran ja nyt sitten vielä sain telottua käteni töissä niin että nyt odotellaan kauhusta kankeana että odottaako vielä leikkauspöytä =/

Mutta minkäs teet, elämä on! Kuhan tuon käden saisi kuntoon ennen tammikuuta ettei TAAS ole jokin paikka mäsänä kun astuu palvelukseen. Tällä kertaa olis ihan kiva suorittaa se palvelus kunnialla.

Uusintakierros edessä

2009-05-10T10:48:00.000-07:00

Noniin! Nyt on uusintakierros sitten virallisesti avattu! Tai no prosessi alko jo marraskuussa kun kiikutin jälleen kerran hakupaperit aluetoimistoon. Äipälle siitä ei uskaltanu kertoa (ehkä jo kahen viikon päästä kerron) mut isille tuli kerrottua jo heti kun varmistui että palveluskelpoisuusluokka on edelleen A. Tuolloin edessä oli kuitenki vielä pitkä tie ennen armeijaan palaamista. Aika kului sitten töitä tehden ja huhtikuuta odottaen, josko kutsu valintatilaisuuteen tipahtaisi postiluukusta. Vaan eipä kutsua kuulunut! Onneksi pistin aluetoimistoon sähköpostia kun muille oli jo kutsut tullut niin selvisi että meidän rakas posti, nykyinen Itella oli hävittänyt kyseisen kirjeen jonnekin! Sopivasti minulla oli vapaapäivä osunut samalle päivälle joten 15.4. suunnistin jälleen kerran Santahaminan portille missä olikin jo useampi likka paikalla. Meidän noudettiin oikein bussilla Radioniemeen =D

Vuorossa oli sitten papereiden täyttöä ja "oppitunteja" naisena intissä olemisesta. Täytyy sanoa että itelle ei kauheesti kyllä uutta tietoa tullu jostain syystä. Majuri vaan painotti sitä että jos kunto ei kestä niin on syytä keskeyttää vähän liian usein, olin jo aivan varma että haastattelussa kyseinen herra toivottaa minulle hyvää kotimatkaa kun olen jo kerran itteni sielä telonu rikkipoikki. Yllätys olikin suuri kun astuin haastatteluun. Majurin mielestä kun olin erittäin sopiva palvelukseen! Toiveeksi esitin I/10 KaartJR ja aluksi se olikin kysymysmerkillä. Haastattelun myötä perään tulikin iso huutomerkki ja isot alleviivaukset ja sanottiin että palvelukseenastumismääräys joka tapauksessa tipahtaa postista noudettavaksi, mutta aika ja paikka vielä avoin. Sen erittäin sopivan eteen tuli vielä plussa (+ESP) kun ei enää asteikot riittäny kuvamaan sopivuutta =D Pikkasen tuli ehkä paineita selviytyä palveluksesta... Ilmeisesti ei ois kannattanu mainita läsnä olleelle isolle herralle (oli seuraamassa tilaisuutta) että kenttäsairaanhoitajan hommat kiinnostaisi tulevaisuudessa. =P Hyvillä mielin sitten päätin kävellä saarelta Herttoniemeen ja sainkin kaksi muuta tytsyä kävelyseuraksi.

Siitä alkoikin sitten (jälleen kerran) kunnonkohotusoperaatio. Muutamia lyhyitä hölkkälenkkei on tullu vedettyä ja heti on huomannu kuinka kunto on lähtenyt nousuun. Suurin intohimo on kuitenkin tullut pitkistä kävelylenkeistä. Tällä viikolla aluksi 3h ja tänään 2h kävelyä reppu selässä ja silti tuntuu että voisi kävellä vielä pari kilometriä ainakin. Ei pitäis ainakaan MARSSImurtumien päästä yllättämään tällä kertaa =)

Tällä viikolla suurin syy innostukseen on varmasti ollut torstaina postissa tulleesta ilmoituksesta. Kirje oli noudettavissa postista henkilökohtaisesti. Ja siellähän se sitten oli, palvelukseenastumismääräys!!! Kyl meinas onnenitku päästä kun piti kädessään paperia joka avaa minulle Santahaminan portit taas ensi tammikuussa. kuten tuolla aikaisemmissa teksteissä kirjoitinkin: kolmas kerta toden sanoo! Nyt siinäkin mielessä että katumusaikaa on jäljellä hurjat 2vrk joten miesten kanssa ollaan samalla viivalla heti alusta lähtien ja omasta tahdosta ei lähdetä pois kun sivariin =D Mutta nyt täytyy lähteä hoitamaan iltatoimia että pääsee kympiltä nukkumaan... hiljaisuutta on jo hyvä harjoitella =)

Santahamina kutsuu jälleen

2008-04-14T05:12:00.000-07:00

Perjantaina pitäis taas suunnistaa kohti kotisaarta, tällä kertaa tuonne kenttälääkintäkurssille. Jotenki ei meinaa millään sisäistää sitä et pitäs viikonloppu viettää ihanassa telttamajoituksessa Santiksen viimassa.

Vähän tullu harjoiteltua tässä viime viikkoina kun ollaan Aallon kans kahteen otteeseen visiteerattu porttien sisäpuolella tuttuja moikkaamassa. Viime reissulta mukaan tarttu mukaan myös pakkipusseja joten tällä kertaa ei tarvii kädet kohmeessa jynssätä pakkia paljain käsin jääkylmällä vedellä "puhtaaksi" =) Samoin iso jätesäkki repun suojaksi on jo valmiina että pysyis kamppeet kuivina. Muutenkin lyhyen intissä pyrähdyksen aikana oppi kaikkia kikkakolmosia joilla voi helpottaa tota mettäviikonloppua melko paljon =)

Tässä välis on viel bäkkäreiden keikka, joten tekemistä ei tältä viikolta puutu! Todennäkösesti perjantaina voi olla ääni pikkasen maassa, jos sitä lähtee ollenkaan. =P Onneks ny vielä lippaan osaa käden vetää ettei ainakaan joudu puhutteluun epäsotilaallisesta käytöksestä. Sitä kun tuolla ilmeisestikin vaaditaan kun ollaan PV:n järjestämällä kurssilla. Perseily on ankarasti kielletty! No mut siinä sitä pitäs taas viettää viikonloppu ilman nettiä, saa nähdä kuin onnistuu kun tähän on taas niin tottunu. Ei voi ku ihmetellä miten intis kaks viikkoa meni niin keveesti ilman et ees ajatteli nettiä =D

Choko-Syndalen

2008-04-06T07:43:00.000-07:00

Eilinen meni taas kerran Syndalenissa Hiidenveden Komppaniaa kouluttamassa. Oon ollu siellä SPR:n ryhmässä, nyt jo kolmatta vuotta kouluttamassa sovellettua ensiapua maakuntajoukoille. Viime keväänä luultiin että oli viimeinen kerta, mutta tänäkin vuonna kutsu kävi.

Eilinen oli sään puolesta erittäin kökkö päivä, oli kylmä, tuuli, ja ilmassa oli sankkaa usvaa. Kuitenkin päivä oli todella antoisa. Tosin meinasin vetää käden lippaan heti ensimmäisen alikersantin kohdalla ihan automaattisesti =) Tällä kertaa paikalla oli samaan aikaan harjoittelemassa myös Raaseporin komppania, ilmeisesti ensimmäisissä harjoituksissaan. Harjoittelivat juuri etsintöjä meidän tullessa paikalle. Parilta meni pasmat sekasin kun käskytin niitä käsimerkeillä siirtymään avojonoon marsmars vauhtia =P

Lounaan jälkeen (jota EI tarvinnu nauttia korpossa!!) siirryttiin maastoon valmistautumaan tilanneharjoitukseen. Mun piti esittää tajutonta siviiliä joka makasi poteron pohjalla. Potilaita oli kymmenen ja lisäksi kaks sissiä jotka uhkas räjäyttää pommin jos joukot ois vielä lähestynyt. Harmitti ku piti vaan röhnöttää maassa kun olis halunnu nähdä miten joukot toimii. Joukkueen johtaja viel käskytti sissejä kun mä rupesin kuuntelee et joku ihan selvästi RYÖMI mua kohti =D siis ei, mähän en tunnista erilaisia inttiin liittyviä ääniä =P Seuraavaks kuulu ku rynkky laskettiin siihen viereen ja mul oli niiiiin
vaikeuksia pitää pokkaa.

Päivän aikana tuli hivenen kylmä kun piti kosteassa maassa pötkötellä suurimman osan ajasta. Kuitenkin oli mukava huomata kuinka joukot on kehittynyt vuosien saatossa. Muutenkin viihdyin erittäin hyvin vihreiden keskellä =) kateellisena katselin heidän lämpimiä m05-talvitakkeja... Meidän kouluttajien joukossa oli yksi, pari vuotta sitten kotiutunut sotilas ja selvisi että hän oli palvellut Kaartinjääkärirykmentin kranaatinheitinkomppaniassa eli oman Tukikomppaniani edeltäjässä! Meillä siis riitti paljon juteltavaa tauoilla, ehkä vähän liikaakin =)

Pitkään sain pidäteltyä itseäni, mutta eräällä tauolla olin jo niin jäässä että oli aivan pakko lähtee rymyämään lähimaastoon. Mut siinä tuli kyl hyvin lämmin!! Tosin se saattoi näyttää HIEMAN omituiselta ku ryntäilin poterosta toiseen siviileissä ilman rynkkyä =P Ehkäpä mä kuitenkin pääsen vielä joskus toteuttamaan itseäni tuolla myös niissä vihreissä ja rynkyn kera =)

Kotiutunut Kaartinjääkäri

2008-03-23T04:55:00.001-07:00

Tuosta edellisestä kirjoituksesta on jo hyvin kauan aikaa ja paljon on sen jälkeen tapahtunut. Mutta kuten otsikkokin kertoo, olen kotiutunut. Kun edellistä tekstiä kirjoitin, särki tuolloin oikeaa lonkkaani, jonka ajattelin olevan vain lihaskipua. Meillä oli tuolloin maanantaina suunnistus2 jolloin huomasin että jalkani oli aivan älyttömän kipeä. Suunnistimme alok Li:n kanssa kuitenkin loppuun asti. Kassulle palatessamme pähkäilin pitkään että en voi taas mennä vastaanotolle mutta pakko sinne oli sitten kuitenkin hakeutua. Lääkäri tutki jalan liikkeet ja totesi ettei vaiva vaikuta lihasperäiseltä sillä liikkeet olivat aivan normaalit. Tuolloin ensimmäisen kerran puhuttiin rasitusvammasta, tosin en ymmärtänyt mistä olisin sen voinut saada kun olin ollut niin paljon kipeänä. Keppejä en kuitenkaan suostunut ottamaan vapautuksissa oli ihan tarpeeksi kestämistä (4xVMTL). Keppejä en suostunut myös siksikään ottamaan että edessä oli tiivistä harjoittelua sotilasvalaa varten joka oli tuon viikon torstaina.

Päivien aikana oli paljon sulkeisia, joihin sain osallistua normaalisti, tosin kerran jouduin siirtymään sivuun kun jalkani ei kestänyt pitkää paikallaan seisomista. Muuten päiviin kuului rastiharjoituksia käsikranaatin käsittelystä, KES:in käsittelystä ja tellujen hautaamisesta ja ylös kaivamisesta. Käsikranaattia kasailtua ja KES:illä tuli leikittyä mutta tellurastilla saattoi ottaa täysin rennosti. Alok La. joka oli myös vemppana siihen asti että siirtyi sivariksi ja hänen kanssa meillä olikin aivan älyttömän hauskaa. Tuolla tellurastilla meno oli meillä vempoilla niin gonahtanutta että jälkikäteen ajatellen ihan hävettää =P naureskeltiin kun toiset hikoili tellujen kanssa ja itse vaan roikuttiin puussa. Tuolla rastilla eräs alik saikin meiltä lempinimen "puusta pudonnut", hän kun onnistui tipahtamaan maahan kun oksa katkesi hänen elopainonsa alta =P.

Torstaipäivä oli vihdoin valapäivä. Edellinen ilta oltiin rääytty (nimen omaan rääytty, armeijassa ei lauleta) valalaulua ja valavirttä niin että ääni oli jo valmiiksi käheänä. Aamupäivällä harjoittelemimme hieman valan kulkua. Tämän lisäksi meillä oli iki-ihana kokovarustarkastus. Toisinsanottuna oma kaappi piti tyhjentää vauhtisäkkiin jonka jälkeen alik K. tuli listan kanssa katsomaan että kaikilla on kaikki tallessa. Toisinsanottuna tavarat oli lopulta hajallaan lattialla. Jos ennen tarkastusta kaikki tavarat olikin tallessa (jos ei omassa, niin kaverin pinossa) niin kun puolessa tunnissa yritti saada kaappia tks-kuntoon oli varmasti jotain hukassa! Olimme kuitenkin niin nopeita että meillä oli loppujen lopuksi hyvin aikaa valmistautua iltaan kengät lankkaamalla.Iltapäivällä harjoittelimme valan kulun koko komppanian kanssa jonka jälkeen alkoi ohimarssin treenaaminen. Monen monta kertaa marssiittiin bussin päätepysäkille ja takaisin ja olin jo ihan varma että jalkani putoaa kohta irti jossei se meno lakkaa.

Ilta hämärtyi ja sadekin oli lakannut kun huomasimme ikkunasta että omaisia oli jo valunut pikkuhiljaa saarelle. Omien vanhempien kanssa harrastin epämääräisiä käsimerkkejä ikkunan läpi kun ohjasin heitä, missä kohtaa heidän kannattaisi seistä. Valatilaisuus itsessään oli aika hieno ja vaikuttava. Jalkaa tosin hieman kolotti se paikallaan jäpittäminen. Kuitenkin kaikki aseotteet ja muut uudet opitut temput sujuivat hyvin. Laulu(=huuto)osuus meni kuitenkin vähän heikommin kun eihän sitä sitten kehdannu huutaa niin hulluna kun tuntui ettei muiden ääni kuulunut ollenkaan =D Yhtäkkiä sitä kuitenkin oltiinkin Kaartinjääkäreitä!!! Ja taas eikun suorittamaan ohimarssia! Kun vihdoin pääsi tupaan istumaan niin tuntui että kaikki se kipu minkä olin pystynyt tilaisuuden ajan sulkemaan mielestäni, vyöry päälle oikein voimalla! Porukat pääsi käymään tuvassa vielä mutta odotin vain että pääsisin kotiin lepuuttamaan jalkaani. Seuraavana iltana kun oli tarkoituksena lähteä joukkuetovereiden kanssa radalle. No seuraavana iltana tosiaan oltiin KY klubilla porukoiden kanssa vaikka jalkaa särki ihan mielettömästi, tosin tarpeeksi suuri koko vartalopuudutus auttoi onneksi jonkin verran =P Muuten viikonloppu meni täysin levätessä.

Maanantaina oli kuitenkin pakko todeta ettei kävelyni sujunut enää juuri ollenkaan joten oli pakko lähteä vastaanotolle hakemaan keppejä. Keskustelin lääkärin kanssa keskeyttämisestäkin, tosin hän oli sitä mieltä että jalkani pitää tutkia ensin ja kirjoitti lähetteen ortopedille perjantaiksi. Päivät menivät sitten keppien kanssa köpötellessä joukkueen perässä, joka harjoitteli loppuviikosta olevaa taistelijan tutkintoa varten. Mikäs sen mukavampaa kuin koikkelehtia Saharan hiekassa keppien kanssa kun ne upposi aina santaan =P Muutenkin oli kiva kiertää saarta noiden kanssa kun oli lievästi hitaampi kuin muu joukkue. Kepeistä huolimatta jalkani tuli kaiken aikaa vain kipeämmäksi (okei, myöskään ryntääminen grillille ilman keppejä ei varmasti auttanut...)

Keskiviikkona varuskuntaamme laskeutui suru. Kuljetuskomppanian Kaartinjääkäri oli menehtynyt sairaskohtaukseen cooperintestissä. Joukkueemme oli nähnyt elvytysyrityksen, jota väitettiin harjoitukseksi. Iltapäivällä kun aurinko tuli pilvien takaa, komppania käskettiin pihalle, jossa komppanian päällikkö, Kapteeni S. ilmoitti meille tapahtuneesta ja kertoi, että seuraavana aamuna olisi muistotilaisuus kentällä.

Torstaina aamu alkoi siis muistotilaisuudella joka oli myös hyvin hieno tilaisuus. Tosin viereisestä joukkueesta yksi Kjääk pyörtyi papin puhuessa. Siinä oli hieman hankalaa seistä paikallaan kun on tottunut tuollaisissa tilanteissa aina auttamaan. Oma joukkueeni lähti suoraan suorittamaan taistelijan tutkintoa, minä lähdin rötväämään.Lounaalta tultuani (lounas nautittiin Hevoshaankentällä) olin nousemassa tuvan penkiltä kun yhtäkkiä jalkani ei enää kestänytkään. Lonkassa viilsi niin kova kipu että tipuin takaisin penkilli. Tuvassa kylässä ollut Kjääk T. ihmetteli että mikä minulla on. Lopulta pyysin häntä ilmoittamaan päivystäjälle että minun olisi päästävä vastaanotolle sillä jalkani ei kestänyt enää. Kirjuri tuli kilttinä ehdottamaan että jos hän taluttaisi minut vastaanotolle. Ilme oli aika näkemisen arvoinen kun sanoin että en pysty kävelemään kun en edes penkiltä pääse. Hän sitten lähti käymään vastaanotolla selvittämässä miten minut saisi sinne. Pian hän tuli takaisin ja ilmoitti että minut tultaisiin pian noutamaan paareilla. Ajatuskin hirvitti! Enhän minä nyt voisi paareilla lähteä. Porukat oli onneksi vielä ulkona, mutta tietenkin siinä vaiheessa kun kenttäsairaanhoitajat oli köyttänyt minut tyhjiöpatjalle paareille, tuli porukat juuri sisään. Käytävällä näki aika huvittaviakin ilmeitä kun minua kannettiin paareilla autoon. Kipulääkettä en suostunut ottamaan sillä en halunnut tippaa itselleni. Päiväni menikin sitten Töölön tapiksella odotellessa lekuria joka hoiti jotain kolaripotilasta. Minusta otettiin röntgenkuvat valmiiksi ennen kuin edes tapasin lääkäriä. Kun lääkäri lopulta tuli, oli kuvatin jo valmiit, mutta niissä ei ollut mitään selittävää. Aristin kuitenkin sen verran että lääkäri määräsi minulle parin viikon sisällä magneettikuvat. Siihen asti tulisi minun kulkea keppien kanssa eikä jalalle saanut varata kuin osittain. Ensimmäinen asia minkä tein palattuani, oli ilmoitus yksikköupseerille että keskeyttäisin palvelukseni omaehtoisesti.

Meillä olisi ollut lauantaina rästisuorituksia, joiden vuoksi myös VMTL-taistelijoiden olisi pitänyt jäädä saarelle lauantaihin asti. Perjantaina kuitenkin kävin Kapteeni S:n puheilla ja hän käski minun täyttää loma-anomus jolla pääsisin heti lähtemään lomille. Porukat oli suorittamassa marssi4:sta joten tuntui vähän surkealta lähteä lomille
ennen heitä. Kävin vielä sotkussa ja suunnistin kotia. Matkalla näin, kuinka joku porukka vielä marssi. Tällöin vähän hymyilyttikin vaikka olo olikin haikea. Sunnuntai-iltana palasin kassulle muiden kanssa ja pakkasin kaikki tavarani valmiiksi.

Maanantaina porukka valmistautui leiriin ja minä vain pyörittelin peukaloitani odotellessa varuspalautusta. Aseen kävin palauttamassa aamupalan jälkeen erään kersantin kanssa. Kovasti kaikki kannustivat palaamaan suorittamaan palvelus loppuun myöhemmin. Ennen puolta päivää poistuin viimeistä kertaa saarelta. Oli kieltämättä aika luuseri olo.

Ensimmäiset viikot siviilissä meni sohvalla maaten. Eräänä päivänä kuitenkin sain mukavan puhelun, puhelun Santiksesta! Kirjuri soitteli ilmoittaakseen magneettiaikani joka yllättäen olikin ilmoitettu Santahaminan ta:lle eikä minulle kotiin. Lääkärille pääsin pian magneettikuvan jälkeen ja lantiostani oli löytynyt rasitusmurtuma. Näin kauan siis oli mennyt, ennen kuin onnistuin murtamaan itseltäni luun, vaikka luita on kuvattu usein murtumaepäilyn vuoksi =P

Sairaslomaa on vielä pari viikkoa, mutta todennäköisesti sitä on haettava lisää. Sairaankuljetuksessa ei kauheesti tee murtuneella lantiolla. Onnekseni sain kuitenkin kutsun kouluttamaan maakuntajoukkoja taas kertaalleen, joten en täysin pääse unohtamaan armeijaa. Tarkoituksenani on pistää ensi vuonna hakupaperit taas sisään ja toivoa että tämmöinen mummo vielä otetaan palvelukseen.

Neljä viikkoa takana

2008-02-03T05:42:00.000-08:00

Kahden viikon kinkku taas takana, tosin suurimman osan siitä olen viettänyt sairaana vempassa. Kävin viime lomilla sitten siviilissä lääkärissä joka totesi minulla keuhkoputkentulehduksen ja poskiontelon tulehduksen ja määräsi antibiootin ja sairaslomaa. Edessäni oli siis tiistaiaamuna reissu vastaanotolle. Maanantaina olimme tyttöjen kanssa hyvissä ajoin kassulla ja yritin päästä ajoissa nukkumaan, mutta yskäni oli niin järkyttävä etten nukkunut yön aikana juuri ollenkaan. Ihme että kukaan muu sai nukuttua meidän tuvassa.

Vastaanotolla hoitaja oli kirjoittamassa minulle suoraan vapautusta, mutta päätti ottaa vielä tulehdusarvot, jotka olivatkin 118 (normaalisti alle 8). Jouduinkin siis vielä lääkärin vastaanotolle, joka määräsi vapautuksiksi 2xVP+1xVUP. Tarkoitti siis sitä että minulla ei ollut asiaa majohajoon (majoitusharjoitus) vaan joutuisin viettämään aikani kasarmilla. Tiistaina nukuin koko päivän kun vihdoin väsymys oli niin paha, että uni tuli väkisin. Kuitenkin aina kun heräsi, alkoi kauhea yskiminen. Yksi komppaniamme alokas yski kuitenkin vielä pahemmin jo aamulla ja oksensikin mukesiin marssittaessa. Porukkaa oli muutenkin paljon kipeänä. Selvästi porukka oli vetänyt kipeänä ennen lomia ja sairastanut sitten kunnolla lomilla sillä vastaanotolle lähti tuolloin 28 sotilasta.
Keskiviikkona kun muut lähtivät majohajoon, oli minulla edessä ns tupahajo. Toisin sanottuna hajoilin yksinäni tuvassa ilman seuraa ja tekemistä. VP:nä nukuin, mutta torstaina VUP:nä luin jatkuvasti sotilaan käsikirjaa, joka tulikin luettua läpi tuon viikon aikana. Torstaina osallistuin oppitunnille P2T-leiristä, joka alkaisi perjantaina. Luutnantti K. kysyi, ketkä ovat kipeänä ja uskallauduin viittaamaan sillä olin vielä vapautuksessa. Paniikki heräsi kun hän käski sairaiden jäädä elokuvasaliin oppitunnin jälkeen. Hän vain sanoi että meille olisi perjantaille jotain muuta ohjelmaa kuin leirille lähtö. Yllätys oli kuitenkin mieluinen. Me vempulat pääsisimme toimitsemaan Puolustusvoimien salibandyn mestaruuskilpailuihin Myllypuroon.

Perjantaina lähdimme siis jo klo 6:30 kohti Myllypuroa lomapuvut päällä oikein tyylikkäinä. Päivä oli erittäin mielenkiintoinen vaikkakin päivän aikana oloni alkoi JÄLLEEN tuntua huonommalta. Lopulta hain tilalleni sijaisen ja lepäsin viimeisen ottelun ajan. Kassulle palatessa tuli käsky pakata täyspakkaus ja valmistautua leirille lähtöön. Kävi kuitenkin niin että joka ikinen komppaniastamme mukana ollut alokas tunsi itsensä kipeäksi ja näin oli edessä taas lähtö veksiin. Minulla oli jälleen hieman lämpöä, mutta vielä kun tulehdusarvoni olivat edelleen koholla sanoi lääkintämies ettei minulla ollut mitään asiaa leirille. Tuloksena 2xVUP ja loppu illaksi VP. Tällöin kassulla napsahti nakki lähteä myös lauantaina toimitsemaan salibandya. Olisin mieluummin jäänyt kassulle lepäämään mutta nakki napsahti niin nakki napsahti. Onneksi myös alok. W määrättiin komennukselle joten minulla oli myös taistelijapari mukana.

Lauantaina taas siis suuntasimme kohti Myllypuroa, jossa oli vuorossa pudotuspelit ja finaalit. Meidän joukkue HELVU2 oli lopulta B-sarjan voittaja. Oli hieman vaikea istua toimitsijana kyseisessä ottelussa kun piti olla puolueeton! Päivä oli muutenkin mukava, kun edellisenä päivänä olin tutustunut yhteen tuomariin joka lauantaina tarjosi karkkipussin ja energiajuomaa. =) Siinä meni taas hyvin koko päivä. Sunnuntai olikin sitten astetta hajottavampi. Normaalisti herätys on sunnuntaisin klo 8, mutta koska muut olivat leirillä, tuli myös meidän herätä klo 6. Tosin myöhemmin kuulin tytöiltä että herätys oli ollut heillä vasta 6:30 joka hivenen otti päähän. Aamiainen tuli kuitenkin kasarmille vasta kymmenen jälkeen! Kirjuri oli kertonut kuinka mukesilla oli ollut todella hyvä aamiainen joten vesi kielellä lähdin pakin kanssa aamupalalle. Leiriltä oli kuitenkin jäänyt meille enää leipää ja sentään voita sen päälle, mutta ei edes mitään juotavaa! Mitään tehtävää meille ei annettu joten nukuin sängyn päällä sotilaan värityskirjan kanssa koko päivän odottaessani muita palaamaan leiriltä. Alok A. oli joutunut jättämään leirin kesken jo edellisenä päivänä käden kipeydyttyä. Intissähän esimiehille ei saa avautua, mutta nähtyäni alok A:n käden, päästelin kyllä täysillä alik V:lle mielipiteeni lämäreiden toiminnasta... Onneksi kädessä ei ollut murtumia, mutta hurjalta se näytti. Alok A oli sitten maanantaihin asti vuodeosastolla vuodelevossa ja minä hajoilin tuvassa yksinään.

Maanantaina taas veksiin josta vihdoin sain keppiä eli KP (kelpaa palvelukseen) ja lähdin innoissani kassulle. Kassulta nopeasti suunnistusoppitunnille jonka jälkeen edessä oli ensimmäinen suunnistus. Ryhmässä suunnistimme ympäri saarta ja olin iloinen kun jaksoin hölkötellä lähes koko matkan, kun monet pojista kävelivät. Iltapäivällä harjoiteltiin sulkeisissa komentoja lakki PÄÄSTÄ ja PÄÄHÄN sekä aseotteita jotka olisivat pian tarpeellisia kun sotilasvala lähestyy huimaa vauhtia.

Tiistaina vuorossa oli ammunnat. RK7 ja RK3 vai olikohan RK4, eli polviammunnat. Alik B. pisti minut suoraan vemppamuotoon kun sanoin olevani vielä toipilas. Köpöteltiin siis rauhassa ampumaradalle ja matkalla keskusteltiin alok A:n kädestä ja muutenkin puhuttiin lääkinnällisistä jutuista jolloin alik B kysyi onko minulla alan koulutusta. Ammunnat menivät osaltani aika penkin alle sillä RK7:ssä aluksi on kolme lipasta, joista jokaisessa on 2luotia. Taulut olivat näkyvissä 5sek ja poissa 15sek joten lipas piti saada vaihdettua siinä ajassa. Toisessa vaiheessa aikaa oli 3sek ja 10sek ja kolmannessa vaiheessa 5sek, jossa piti ampua kaksi laukausta ja taas 15sek aikaa vaihtaa lipas. Yhteensä siis 18 laukausta, joista osuin tauluun vain 7 eli ihan surkeasti. Vielä kun varoauto poistui välillä ja luutnantti velvoitti minut toimimaan tarvittaessa lääkintämiehenä, oli keskittymiskykyni hieman hukassa. Polviammunnat menikin sitten ihan pipariksi. En ollut päässyt hiomaan asentoa vielä kertaakaan aikaisemmin joten ampuma-asentoni oli täysin epävakaa ja tulokseksi sain vain luokattoman 21/100. Tosin kolme ohi mennyttä laukausta olivat olleet yhdessä ryppäässä, että jos se olisi osunut tauluun, olisi tulos ollut paljon parempi.

Keskiviikkona oli vihdoin päivä jolloin pääsisin ensimmäistä kertaa tetsaamaan. Aamulla en kiireessä löytänyt astmapiippuani, mutta onneksi alok Li. oli kanssani samassa ryhmässä joten saisin tarvittaessa käyttää hänen lääkettään. Sitä tarvittiinkin heti aamusta. Alik K. pisti meidät juoksemaan saharassa erään puun ympäri, mutta minulla leikkasi keuhkot kiinni jo puun takana. Sain huudot siitä etten ollut sanonut siitä heti aamusta ettei minulla ole lääkettä mukana ja tämän jälkeen sainkin joka rastilla kertoa ettei minulla ole lääkettä. Harjoittelimme käsimerkkejä, tiedustelijoiden toimintaa, ja ehdottomasti mukavinta oli taistelijan etenemismuotojen harjoittelu, tosin alik W. ehdotti minulle että olisin jättänyt rastin väliin sillä siellä sykittäisiin tiiviillä tahdilla. Halusin kuitenkin osallistua omien voimieni mukaan ja mielestäni selviydyin ihan kohtuudella, tosin hieman hitaammin sillä tetsasin ensimmäistä kertaa. Tiedustelijana onnistuin mielestäni myös suht hyvin, tosin käsimerkit olivat vielä hakusessa.. Viimeisenä rastina oli ilma-ammunnat jolloin pääsin ensimmäistä kertaa ampumaan paukkupatruunoilla. Ja lisäksi sarjatulta!!! Siinä tuli lähinnä rambo-olo kun ammuin vielä makuulta =) Iltapäivällä meillä oli vielä liikuntakoulutusta ennen päivällistä. Aluksi vedimme kuntopiiriä tykkihallissa ja tämän jälkeen mukesin yläkerran liikuntasaliin pelaamaan sählyä. Oli mukava pelata pitkästä aikaa, tosin sisäpelikenkäni olivat pari numeroa liian pienet joten pelaamiseni oli aika vähäistä.

Torstaina vuorossa oli marssi3. Kokelas R. pisti meidät kuitenkin juoksemaan heti aamupalan jälkeen kun joku pyöri muodossa, jolloin taas keuhkoni leikkasi kiinni. Nyt sain vuorostani huudot siitä ettei kokelas tiennyt että olen ollut kipeä. Se oli kuitenkin ihan puppua, sillä viikonloppuna hän oli itse käynyt kysymässä tuvassa että mikä minulla oli. Tällöin tuli totaalihajotus. Kun alok A. oli saattanut minut tupaan, purskahdin itkuun. Itkin lattialla tetsaria pakatessani, jolloin alik K. kävi hakemassa alik V:n paikalle. Kyllä hävetti parkua siinä kun pikkukakara itseään nuoremman alikin edessä tämän taputellessa olkapäätä. Hän kävi välittämässä eteenpäin etten pystyisi osallistumaan marssille ja kouluttajamme käski minun hakea veksistä vapautusta. Veksissä pääsin samantien lääkärille sillä minulla oli kunnon hengenahdistus. Lääkäri epäili tämän johtuvan kuitenkin hyperventilaatiosta sillä puhalsiin PEFiin 500, mikä on minulta oikein hyvä. Itse kuitenkin uskon että minulla oli pienet keuhkoputket tukossa, sillä hengitykseni vinkui kuitenkin uloshengitettäessä. Lääkäri määräsi minut röntgenkuvaan joten edessäni oli reissu Töölön sairaalaan. Siellä menikin sitten taas hyvin puoli päivää. Myös alik Ko. oli röntgenissä joten tiesin ketä seurata jotta löytäisi perille ja vielä takaisinkin. Loppupäivä olin VMTL, mutta en muista että meillä olisi juuri ohjelmaa ollutkaan.

Perjantaina TAAS vastaanotolle näyttämään keuhkokuvia, jotka olivat onneksi normaalit. Lääkäri epäili kohtaukseni johtuneen yksinkertaisesti siitä että kuntoni oli päässyt laskemaan niin pahasti sairastelun yhteydessä. Tuloksena siis KP ja eikun taisteluvarustus nopeasti niskaan kassulla ja vemppamuodon kanssa rasteja kiertämään. En ole ikinä kyllä kärsinyt niin kamalasta kusihädästä kuin tuona päivänä! Aamulla ei ehtinyt käymään vessassa ja seuraavan kerran vessaan pääsin vasta rastien jälkeen kahden jälkeen iltapäivällä. Ensimmäisenä oli lääkintärasti jossa harjoittelimme verenvuodon tyrehdytystä painesiteellä sekä tajuttoman tutkimista ja siirtämistä kylkiasentoon. Voisin sanoa että oli minulle aika turhauttava rasti. Tosin tajuttoman riisuminen taisteluvarustuksesta oli mielenkiintoista. Seuraavaksi vuorossa oli 66KES88 eli kevyt kertasinko ja sen valmistaminen ampumakuntoon ja kuljetuskuntoon. Kuljetuskuntoon laittaminen oli minulle aikamoinen operaatio, sillä käteni on vain liian pieni jotta voisin tehdä sen niinkuin opetettiin. Onneksi minulle opetettiin erilainen tapa. Tämän jälkeen vuorossa oli telamiinarasti. Olin ihan jäässä tuossa vaiheessa sillä en ehtinyt vetää villapaitaa takin alle ennen lähtöä. Telamiinan kaivaminen jäiseen maahan onneksi lämmitti mukavasti. Sain jopa kehuja ollessani nohevin (NOpeastiHEtiVAlmis) taistelija. Mietin pääni puhki että unohdinko jotain oleellista kun olin toisella kerralla paljon nopeammin valmis kuin muut, mutta olen varma että tein kaiken niin kuin opetettiin. Oli mukava onnistua omien esimiesten rastilla. Viimeisenä rastina oli käsikraanaatin saattaminen heittokuntoon ja kuljetuskuntoon sekä tietenkin itse käsikranaatin heittäminen. Rasti sujui muuten hyvin, mutta kun heittoasemaan olisi pitänyt ryömiä, alkoi taas keuhkoihin pistää. Sain siis valita itse etenemismuotoni. Heittoni olivat aivan liian lyhkäsiä mutta eiköhän se siitä kun harjoitellaan lisää.

Rastien jälkeen vuorossa oli asehuolto ja henkilökohtainen huolto. Kaapit piti myös saada tks-kuntoon (tupakaappi ja siisteystarkastus) joka olikin yllättävän hankalaa. Lopulta pääsimme läpi tarkastuksesta! Järjestyimme ulos lomapuhutteluun mutta edessä olikin vielä lomakassien tarkastus jonka suoritti ylil. S. Kaikkien piti siis tyhjentää lomakassinsa pihalle lumituiskussa jotta pystyttiin tarkistamaan ettei kukaan vie mukanaan puolustusvoimien materiaalia. Pääsimme lomille kuitenkin ruhtinaaliset puolituntia aikaisemmin kuin piti! Porukalla suuntasimme Herttoniemeen ja istumaan lähimpään kapakkaan parille tuopille/sidukalle. Kotiinkin pääsin hyvissä ajoin ja nyt loma on jälleen mennyt lähinnä nukkuessa. Eilen aamulla tosin heräsin siihen että luulin sodan syttyneen kun lumiaura kävi rymistelemässä ikkunan takana. Kovasti yritin asetta etsiä vierestä mutta ei löytynyt...

Vastamäkeen on hyvä pyristellä

2008-01-20T13:06:00.000-08:00

Ensimmäiset kaksi viikkoa nyt takana ja kiirettä on pitänyt. Kovasti piti pitää jonkin sortin päiväkirjaa palvelusajasta mutta eihän sille ole aikaa riittänyt.

Eli maanantaina 7.1. Nähtiin Tinjan kanssa Kampissa kymmenen aikaan ja ajateltiin että ollaan ihan liian aikasin liikenteessä. Kuitenkin viime hetken ostokset veivät niin hyvin aikaa että Herttoniemessä oltiin vasta puolen päivän aikaan siilitukkaisten miestenalkujen keskellä. Jännitti aivan valtavasti! Ahtauduttiin sitten täyteen bussiin ja bussissa oli jännittynyt puheensorina. Lunta tuli taivaan täydeltä ja onkin helppo muistaa palvelukseen astumispäivä kun silloin tuli lunta aivan älyttömästi!

Portilla sitten jäimme pois ja siellä oli jo reilusti porukkaa. Paperit tarkistettiin kertaalleen ja hetken odottelun jälkeen siirryimme pasilla muonituskeskukselle josta ensin koiran haistelun jälkeen siirryimme liikuntasaliin jossa meidät jaettiin komppanioihin. Olin kokoajan valmistautunut siihen että nakki 2.JK:ssa napsahtaa joten järkytys oli suuri kun kuulinkin joutuvani Tukikomppaniaan. Se kun kuulostaa ihan joltain luuserikomppanialta johon kaikki avuttomat survotaan. Paniikissa odotin että mihin Tinja joutuu mutta helpotus oli suuri kun päästiin edes samaan komppaniaan. Siitä sitten kasarmille jossa taas täytettiin paperilappuja toisensa perään ja sitten olikin edessä mukava vaihe. Kaikki siviilitavarat piti levittää lattialle alikersanttien tarkistettavaksi! Oli oikein mukava levitellä sidetarpeita ja rintaliivejä lattialle.

Meidät sijoitettiin tupaan 8, jossa asuivat myös kaksi naispuolista alikersanttia sillä heille ei ollut riittänyt omaa tupaa. Paikalla oli myös yksi alokas ja jäimme odottamaan muita tulokkaita. Varusvarastolla käytiin jonottamassa reilun tunnin verran ja se varustemäärä oli huima! Ja kun tuo pyykkisäkki on ihan väärän muotoinen, en saanut sitä itse raahattua pitkää matkaa kun tuntui että kipeä polvi vaan muljui alla. Tällöin eräs alikersantti auttoi minua raahaamaan säkin varustarkastukseen, jossa säkki taas kumottiin nurin ja tavarat piti yksitellen laittaa takaisin määrätyssä järjestyksessä ja ilmoittaa jos jotain puuttui. Yritin rahdata säkkiäni ylös portaissa tupaan kun taas alikki tuli auttamaan. Edessä oli vaatteiden vaihtaminen ja muiden tavaroiden sullominen oikeaan järjestykseen pienen pieneen kaappiin. Yllättäen ne mahtui sinne, tosin en vieläkään muista että mitä on milläkin hyllyllä. Pääsimme syömään muonituskeskukseen välillä ja ilta menikin sitten siinä että kaikki saapuivat ja sängyt pedattiin ja punkat särmättiin. Oma alikersanttimme kävi esittäytymässä jossain välissä, muuten en illasta muistakaan juuri mitään. Pinkan teko oli yhtä tuskaa! Onneksi aikaa oli kuitenkin ruhtinaalliset 45minuuttia suoriutua iltatoimista. Hiljaisuus alkoi klo 22 joka tuotti tuskaa sillä olin tottunut valvomaan myöhään yöhön. Yllättäen nukuin kuitenkin yöni hyvin, vaikka heräsinkin pariin otteeseen. Yläsängyssä kun pelkäsi koko ajan tipahtavansa alas pyöriessä.

Aamu ei ollut mitenkään erikoinen... Alikersantit käytiin herättämässä varttia aikaisemmin, joten olin hereillä kun käytävältä kuului "Komppaniassa herätyyyys!" Suoraan sanottuna en muista toisesta päivästä yhtään mitään. Kovasti taidettiin härvätä opeteltiin sotilaallista käyttäytymistä.

Keskiviikkona oli edessä minun pelkäämäni lääkärintarkastus. Rokotuskortin ansiosta sain vain yhden piikin kut muut saivat toisen vielä kankkuun. Lääkäri kiinnitti heti huomionsa polvitukeeni jonka siviililääkäri oli minulle määrännyt loukattuun polveen. Kuitenkin tutkittuaan hän totesi että sen ei pitäisi olla mikään ongelma, ettei mikään ole rikki joten jätetään palvelusluokka vielä A:ksi ja katsellaan. Illan aikana jalkani kuitenkin turposi lähes muodottomaksi. Siinä oli mukava harjoitella puhuttelua useamman alikersantin edessä. Alik. W käski minut sitten sivummalle ja totesi jalan nähtyään että "Tämä tyttö lähtee kyllä nyt veksiin" Jos en olisi ollut niin huolissani jalasta, olisin nauranut tuossa tilanteessa. Minä kun en ole mikään tyttö heihin verrattuna =) Terveysasemalla lääkintämiehet olivat ihan pihalla jalkani suhteen ja sainkin sitten itse neuvoa heitä, mitä jalalleni pitäisi tehdä. Aamulla piti sitten hakeutua takaisin näyttämään jalkaa lääkärille. Turvotus laski yön aikana siteen ansiosta, mutta lääkäri oli hyvin vakava vastaanotolla. Oli jo lähettämässä minua kotiin kunnes tajusi että turvotus oli saattanut johtua siitä polvituesta. Päätti jälleen antaa minulle lisäaikaa. Enkä edes joutunut ottamaan vapautusta vaan sain jatkaa ihan normaalisti. Viikkoon sisältyi paljon käyttäytymiskoulutusta ja sulkeisia. Rynnäkkökivääritkin saimme jossain vaiheessa viikkoa ja ampuma-asentoa maaten on hierottu paljon, samoin aseen purkamista ja kokoamista.

Sunnuntaina oli meidän paljon odottama omaistenpäivä. Jokainen oli saanut kutsua kolme omaista/ystävää tutustumaan kasarmiin ja varuskuntaan. Kolmijonossa seistessäni tunsin ylpeyttä jäpittäessäni asennossa ihmisten tuijotuksen edessä. Silloin konkreettisesti tajusin olevani armeijassa. Armeija on ollut minulle niin pitkään haave, ettei sitä meinannut käsittää vaikka siellä jo olikin ollut useamman päivän. Marssimme alakentälle odottamaan jonkun ison herran puhetta jonka jälkeen saimme vihdoin siirtyä omaisten luokse. Vanhempani olivat tulleet paikalle, vaikka äitini ei olekaan niin innoissaan inttireissustani. Ylpeänä esittelin heille tupaa ja kaappiani sekä meidän yleisimmin käyttämämme rakennukset kuten muonituskeskuksen. Isäni on aikoinaan suorittanut oman palveluksensa Santahaminassa ja asunut jopa juuri samassa rakennuksessa kuin missä minä nyt suoritan palvelustani. Jostain syystä omaisten käynti veroitti meidän kaikkien voimia ja olimme aivan väsähtäneitä illalla. Olin ollut flunssainen jo edellisestä illasta, mutta nyt oloni oli vielä kurjempi.

Toinen viikko alkoi kurjasti. Meillä oli cooper heti maanantaina, mutta jouduin hakeutumaan veksiin, korjaan terveysasemalle aamulla flunssaisen ja nuutuneen olon vuoksi. Samoin meidän tuvasta lähti alokas A. Terveysasemalla oli ruuhkaa monien flunssaisten ryysiessä vastaanotolle. Kaikki flunssaiset joutuivat mittaamaan kuumeensa ja yllättäen minullakin oli 37,5. Sairaanhoitaja lykkäsi minulle nuhalääkettä, yskänlääkettä ja kipulääkettä ja kirjoitti 1xVP (vapaa palveluksesta) sekä 1xVUP (vapaa ulkopalveluksesta) joka tarkoitti sitä ettei minulla ollut mitään asiaa cooperiin. Kasarmilla jouduin yllättäen flunssaeristykseen yhteen luokkaan, sillä terveysasema oli tehnyt linjauksen että kaikki vapautustaistelijat tuli eristää, jotta flunssa-aalto saataisiin pysäytettyä. Onnekseni myös alokas A. pääsi eristykseen joten saimme viettää aikaa kahdestaan ja nukkua koko päivän. Eristyksen tehokkuus oli vain aika naurettava kun jouduimme kuitenkin käyttämään normaalisti naisten vessaa ja suihkua jotka olivat yläkerrassa. Näin ollen liikuimme kasarmilla aika vapaasti.

Keskiviikkona edessä oli ensimmäiset rynnäkkökivääri ammunnat RK1 ja RK2. Kun edellisen kerran ammuin rynkyllä eräällä kurssilla, en osunut juuri mihinkään, vaan pari laukausta meni jopa naapurin tauluun. Siksi olin positiivisesti yllättynyt, että kaikki laukaukset osuivat. Aluksi osumat olivat hyvin huonoja, mutta asetta kohdistettua laukaukset alkoivat myös osua oikeaan suuntaan. Lopulta sain ampumatulokseksi n. 70/100 joten en ollut sentään aivan surkea. Siitä on kuitenkin hyvä lähteä eteenpäin. Sairasteluni vuoksi en ollut osallistunut palvelukseen joten esimerkiksi lippaan lipastamista ei minulle intissä opetettu ollenkaan. Olin onneksi tehnyt sitä ennenkin joten en kokenut tarvetta huomauttaa siitä kenellekään.

Torstaina aamulla harrastimme järjestymisrallia jolloin hyvästä venyttelystä huolimatta reiteni sanoi sopimuksensa irti. Onnuin loput järjestymiset vaikka alikersantti K. oli hieman huolissaan jalastani. Ajattelin että pärjään sen kanssa kunhan ei kauheesti juosta, mitä ei ainakaan ohjelman puolesta pitänyt olla tiedossa. Juoksimme kuitenkin elokuvasalille jolloin matkan aikana kipu jalassa muuttui aivan sietämättömäksi. Kuitenkin juoksin sitkeästi vedet silmissä hammasta purren perille asti. Elokuvasalissa alikersantti K. ilmeisesti huomasi tuskaisen ilmeeni ja kyseli huolissaan jalastani. Kipu helpotti oppitunnin aikana siedettäväksi. Kuitenkin taas ulos järjestyttäessä onnuin jalkaani jolloin alikersantti W. kyseli huolissaan jalastani. Hän kun oli nähnyt sen turvonneen jalkani viikkoa aikaisemmin. Lähdin sitkeästi muodon mukana marssimaan takaisin kasarmia kohti, mutta alikersantti W. passitti minut vemppamuotoon jotta saisin kävellä kaikiessa rauhassa ja tahdissa.

Kassulle päästyäni alik W. käski minut heti puhutteluunsa. Silloin vedet nousivat jälleen silmiini, tällä kertaa kuitenkin sen vuoksi, että pelkäsin valtavasti että he kokevat etten sovellu inttiin ja passittavat minut kotiin. Alokas LA. oli silloin juuri odottamassa pääsyä palauttamaan varusteitaan varusvarastolle, sillä hän joutui keskeyttämään palveluksensa terveydellisten syiden vuoksi. Nyt näytti siltä että kuuden hengen porukkamme ei kutistuisi vain viiteen naiseen vaan jopa vain neljään. Istuin pää pystyssä itkua pidätellen penkillä kun alik W. meni puhumaan kouluttajamme, vänrikki A:n kanssa. Siinä vaiheessa kun vänrikkimme puhutteli minua, unohdin täysin puhuttelu esittely asiat ja vain selitin mitä oli tapahtunut. He kysyivät halusinko lähteä veksiin, jolloin kysyin että juoksemmeko vielä päivän aikana sillä sitä jalkani ei kestä. Alik W. sanoi ettei juosta ja vänrikki A. sanoi että minulla olisi hänen lupansa olla juoksematta sinä päivänä ja että jos joku juoksuttaisi, saisi tämä mennä hänen puhutteluun. Poistuin paikalta huojentuneena.

Perjantaina vuorossa oli ensimmäiset tetsaukset joten koin paremmaksi hakeutua terveysasemalle varmistamaan jalkani kunto, sillä epäilin ettei jalkani kestäisi äkillisiä liikkeitä. Lisäksi lauantaina oli tiedossa ensimmäinen marssi ja uimataitotesti joihin halusin ehdottomasti osallistua. Niimpä torstaina seurasin VMTL-taistelijana (vapaa marssi- taistelu- ja liikuntakoulutuksesta) muiden tetsaamista saharan hietikossa. Kovasti olisi tahtonut itsekkin ryömiä pitkin hietikkoa. Onneksi vierestä seuraamallakin oppi jotain, vaikkei käytännössä päässyt harjoittelemaan. Tetsarini odotti oikein pakattuna kaapissani ja olisin todella halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä.

Lauantaina edessä oli siis ensimmäinen marssi, jonka piti olla kevyt tutustumismarssi ja porukat oli puhuneet että se marssitaan smurffipuvussa (urheilupuku) mutta meidän varustuksena olikin taisteluvarustus eli m91, tetsari, kypärä ja rynkky. Vettä tuli ku esterin perseestä ja tuuli oli kova. Reiteni joutui heti koville kun välillä piti juosta välejä kiinni ja teiden yli. Ilmoitinkin tästä joukkueemme alikersanteille, jotka antoivatkin minulle sitten vapautuksen juoksemisesta jotta saisin suoritettua marssin läpi. Kävellen marssi tuntui erittäin kevyeltä. Olisin voinut hyvin kävellä kierroksen vielä pariin otteeseen heti perään. Tuntui vain niin hölmöltä kun meillä oli myös muutama tilanneharjoitus jossa vihollisia ilmestyi ammuskelemaan, kun muut syöksyivät avoriviin ja maihin niin itse vain käveli rauhassa perässä ja asetteli itsensä sitten hyvin maihin kun pääsi samaan linjaan. Sadetta ja kylmyyttä ei marssin aikana huomannut, mutta kun pääsimme mukesiin syömään alkoi kylmyys puskea läpi. Onneksi kassulla saimme vaihtaa lämpimät vaatteet ennen aseiden huoltoa. Sen jälkeen olikin jo kova kiire uimatestiin. Ja kuinka ollakaan sinne suurin osa matkasta juostiin. Yritin kävellä osan matkasta mutta joku alikersanteista juoksi perässä ja huusi ettei saa kävellä. No en pystynyt hänelle siinä enempää selittelemään joten ei auttanut muu kuin köpötellä kipeällä jalalla puolijuoksua porukan keskellä. Lähes perillä oli vastassa tämä alikersantti L. joka oli vapauttanut minut juoksusta ja häneltä sain taas luvan olla juoksematta. =)

Meidät jaettiin tasojen mukaan kolmeen ryhmään joista minä kuuluin viimeiseen, eli ryhmään jossa alokkaat eivät olleet varmoja siitä pystyvätkö uimaan yhtäjaksoisesti 200m. Odotellessamme omaa vuoroa, piti alik. K meille verryttelyä ja sotilaspainia. Tosin sotilaspainiin en saanut osallistua kipeän jalan vuoksi joten taas jäi jotain hauskaa kokeilematta. Yskittyäni viikon verran keuhkoja pihalle odotin uintia kauhuissani. Ensinnäkin intin uimapuvut eivät vaikuttaneet kovinkaan mukavilta ja ajatus niissä pomppimisesta alikkien nenän edessä tuntui ikävältä. Yllätin kuitenkin itseni ja jaksoin uida koko matkan, tosin alikersanttien kannustukset altaan reunalta vaikuttivat varmasti paljon suoritukseeni. Olin välillä jo ihan valmis keskyttämään mutta kannustavat sanat saivat jatkamaan. Altaasta noustessani tuntui että pyörtyisin ihan juuri. En hallinnut lihaksiani kunnolla, mutta pääsin kuin pääsinkin jaloillani pukuhuoneeseen asti ja suihkuun, johon lysähdin istumaan lämpimän veden alle. Voimani olivat aivan loppu. Sain kuitenkin kerättyä sen verran voimia että muiden avustuksella sain kamppeeni kerättyä ja palattua taas muotoon ja käveltyä kasarmille. Olin kuitenkin aivan poikki. Tuntui ettei mikään sujunut ja istuin vain vähän aikaa tyhjyyteen tuijottaen. Kaappi oli kuitenkin saatava kuntoon jotta pääsisimme lomille. Kovalla kiireellä vaihdoimme lopulta lomapuvut päällemme vain kuullaksemme että joku idiootti oli hukannut lippaansa edellisenä päivänä ja sen vuoksi pääsimme lomille myöhässä. Kun vapaus vihdoin koitti, suuntasimme pienellä porukalla syömään mäkkiin. Siitä suunnistin bussille kahden vihtiläisen alokkaan kanssa. Matka menikin hyvin heti inttijuttujen parissa.

Kotona oloni oli edelleen nuutunut ja mittasin lämpöni. 37,3 näytti mittari mutta ajattelin että kunnon yöunet auttaisivat. Ainoa vika etten saanut yöllä nukuttua juuri ollenkaan. Yskäni paheni aivan järkyttäväksi yön aikana ja sunnuntaina kuumekin nousi 38,3 asteeseen. Tänään pitäisi palata takaisin kasarmille ja todennäköisesti huomenna on taas mentävä vastaanotolle. Ajattelin kylläkin käydä tänään ensin yksityisellä lääkärillä hommaamassa antibiootit ja muut tropit sillä vastaanotolla on vaikea päästä lääkärille asti kun flunssapotilaita on niin paljon että heidät hoitaa sairaanhoitaja. Kunhan tästä parantuisi edes viikonlopun leiriin mennessä. Keskiviikkona olisi majoitusharjoitus mutta tässä kunnossa minusta ei taida paljon olla siihen osallistumaan. Nyt vain toivon pikaparantumista jotta voin jälleen osallistua täysillä palvelukseen. Näiden kahden viikon aikana minulle on osoittautunut erittäin selväksi, että armeija on minun paikkani. Vaikka välillä huudetaan päin naamaa ja tuntuu hölmöltä ja turhauttavalta toistaa jotain hyvinkin yksinkertaisia asioita, en kuitenkaan ole hajoillut vielä ollenkaan. Odotan vaan innolla sitä että pääsen tositoimiin =)

STJ0

2008-01-06T21:59:00.000-08:00

Nonih... Nyt se sitten alkaa. Viimesiä tavaroita täällä keräilen ja pikkuhiljaa pitäs saada vaatetta päälle ja lähteä suunnistamaan Helsinkiin. Unta ei saanu viime yönä ku pari tuntia, mutta ehkä sitä sitten nukahtais tänään illalla hyvin, todennäkösesti ei. Nyt vaan jännätään että kestääkö polvi kuinka kauan vai monentena päivänä konttaan takaisin kotiin.

STJ 2!!!

2008-01-05T11:56:00.000-08:00

Koulusta selvisin kovalla aherruksella pihalle ja siksipä en ookaan ehtiny kirjottelemaan mitään. Vielä kun ei osannu ottaa rennosti vaan piti töitä haalia niin sinne meni viimeisetki vapaa-ajan rippeet. Toisaalta ehkä ihan hyvä, ei oo ehtiny niin kamalasti panikoimaan intin alkamista.

Nyt sitten siviilit on käyny tosi vähiin ja maanantaina pitäisikin Tinjan kanssa suunnata Santahaminaan täysihoitoon =) Mulla tosin kävi ikävä työtapaturma tossa heti vuoden alun kunniaksi kun potilasta kantaessa jalka lipesi rappuselta. Nyt jännätään että onko nivelkierukka rikki vai kestääkö se palvelusta. Muuten tulee aika lyhyt reissu paratiisisaarella. Jotenkin tuntuu että jollain ylemmällä voimalla on jotain mun inttiin menoa vastaan kun tää on nyt toinen kerta ku oon hakenu ja nyt vihdoin saanu jopa palvelukseen astumismääräyksen. No mut onneks sananlaskun mukaan kolmas kerta toden sanoo niin on vielä yks kerta käytettävissä =)

Jotenkin sitä ei meinaa millään uskoa että maanantai on ihan pian. Tornaria on kuulunu että 2.JK olis meidän sijotuspaikka mut ei uskalla vielä liikaa juhlia. Kun ei kesälläkään hommat menny niin kuin yleensä on menny. Kuitenkin Tinjan kans pidetään sormia ja varpaita ristissä että löydettäs yhessä tiemme tonne 2.JK:hon. Reppukin pitäis varmaan jo pakata, mut jotenkin ei vaan kykene. Viime yön nukuin jo niin levottomasti et huomen illalla ei varmaan nukuta sit enää yhtään. Onneks en nähny inttiunia vaan lähinnä työunia... Kerrankin on niistä tyytyväinen. Mutta nyt täytyy taas mennä panikoimaan tuonne mesen puolelle. Arvomerkit on jo melkein hallussa ja alokasopasta on tullu luettua jo moneen otteeseen. Ehkä sitä vois yrittää rauhottuakin.

Takapakkia

2007-11-01T11:21:00.000-07:00

Oli sitten tänään enkun tentti koulussa ja meni lievästi sanottuna perse edellä puuhun. Nyt jännätään, että oisko edes sen verran hyvä tuuri että läpi pääsisi rimaa hipoen. On meinaa tuo valmistumisilmoituksen jättö sen verran lähellä, että jos nyt tuo tentti menee kokonaan reisille niin valmistuminen jouluksi ei onnistu ja joudun unohtamaan intin seuraavaksi vuodeksi. Hieman ottaa päähän, joten eipä tässä nyt tämän enempää tällä kertaa.

Maanpuolustusviikonloppu Hyrylässä 6.-7.10.

2007-10-19T09:43:00.000-07:00

Laurean turvakurssin käytännön viikonloppuharjoitus toteutettiin Hyrylän vanhalla varuskunta-alueella maanpuolustusviikonlopun yhteydessä. Lauantai aamuna hieman väsytti kun töistä pääsin lähtemään myöhemmin kun oli tarkotus kun tuli ensimmäinen kolarikeikka harjoittelun aikana. Eihän semmosesta yksinkertasesti VOI jäädä pois!

Lauantai aamulla siis varttia yli kuus lähdettiin suunnistamaan Hyrylään. Olihan siellä tullu käytyä jo viime syksynä, mutta sillon bussilla Helsingin suunnalta joten joutu pikkasen suunnistamaan =) Aamu kuitenki valkeni kun löysimme ajallaan perille. Ensimmäisenä lähdettiin hakemaan varusteita joihin kuului m/91 ilman vyötä, tilalle saatiin henkselit! Lisäksi reppu, taikaviitta, lakki ja makuualusta sekä juomapullo. Onneksi oli oma makuupussi mukana. Reput kuitenkin jätettiin autoihin, todettiin ettei niitä turhaan viitti raahata ympäriinsä kun ei ole pakko. Pian koko ryhmä näytti hyvin yhtenäiseltä sakilta vihreissään. Meidät opastettiin kolmiriviin puhuttelua varten. Kurssin johtaja pisti mut kulmamiehen paikalle koska juttu oli mulle tuttua jo viime vuodelta. Hän olikin jo aikaisemmin kurssin aikana todennut että käytetään hyväksi minun inttiin menoani.

Ensimmäisenä meillä oli ohjelmassa pienoiskivääriammunnat. Musta ei kyllä varmasti tuu hyvää ampujaa! Nyt sentään kaikki osui yhtä (oli vaan puolpitunen panos...) lukuunottamatta tauluun, mutta kun se ase painaa ihan liikaa! Tai ei kai se oikeesti mutta kun ei osaa ottaa hyvää asentoa niin viimesten tähtäysten kohdalla ase väpätti jo niin että painoin liipasinta ja toivoin että osu tauluun... Täytynee siis ruveta reenaamaan erityisesti tota vasenta kättä joka on edelleen selvästi heikompi jäätyään hevosen ja aidan väliin monta vuotta sitten. Ammuntojen aikana vettä rupesi satamaan kaatamalla, mutta sitä ei loppujen lopuksi juuri edes huomannut kun niin keskittyneesti tuijotti omaa taulua sieltä tähtäinten läpi.

Ammuntojen jälkeen vuorossa oli alkusammutuskoulutusta. Koin sen osittain pikkasen turhauttavaks kun sitä on tullu tässä vuoden aikana jo pariin otteeseen harjoiteltua. Hyvin se roskis sammui nestesammuttimella ja rasvakattila sammutuspeitteellä.

Sitten koitti kohokohta:kenttäruokailu! Kovasti meitä komennettiin tulemaan oikein linjastolle, mutta eihän se ny hyvin menny ku ohjeistus oli mitä oli. Eikä tarjolla ollu edes hernekeittoa, mitä kaikki oli odottanut (ja nenässään jo haistanut...) Mikäs siinä vesisateessa oli syödessä kertakäyttölautasilta. Mun mielestä kyllä ihan kauheeta roskausta, paljon parempi ois ollu et oltas voitu käyttää omia aterimia mitkä oltiin mukaan otettu.

Ruokailun jälkeen päästiin vihdoin itse asiaan eli kenttälääkintään. Jorma Jokela sotilaslääketieteenkeskuksesta luennoi meille erilaisista vammatyypeistä ja niiden hoidosta.

Hänellä oli paljon kuvia eri komennuksilta, joissa hän on ollut. Välillä ei voinut kuin ihmetellä,

miten joku on voinut selvitä hengissä niistä tilanteista.

Teorian jälkeen vuorossa oli raskaan jsp:n pystyttäminen ja täydellinen varustaminen. Sotilaskotiauto tuli kuitenkin sopivasti niin että päästiin vielä munkkikahville ennen tositoimia. Siinä munkkia mussuttaessa meistä tehtiin lääkintäjoukkue. Meillä oli yksi lääkintäupseeri, kaksi lääkintäaliupseeria, sekä kuusi lääkintämiestä, niin että kummallakin lääkintäaliupseerilla oli kolme lämäriä. Mä ilmottauduin vapaaehtoiseksi lääkintäaliupseeriksi koska siihen tavoittelen intissäkin. Olin sit porukassa ainoa joka oikeesti vähän komensikin alaisiaan =) Piti yrittää pitää mielessä et ei niillä muilla ollu hajua koko hommasta joten ei pidä ottaa johtajan asemaa liian tosissaan. Teltta kuitenki saatiin komeesti ja nopeesti oikein pystyyn ja tavarat paikoilleen. Seuraavaksi vuorossa olikin sitten ensimmäinen case, jolla olisi kolme potilasta. Mä sain vastuulleni teltan ulkopuolisen toiminnan pelaamisen, toisinsanottuna mun piti luokitella potilaat ennen ku ketään vietiin sisään.Vähän oli fiilis et mitäs hittoo mut hyvin siitä selvittiin! Mitra, meidän lääkintäupseeri paljasti loistavan hoitostrategiansa. Toivottomat tapaukset kuskataan kauemmas ja peitetään havuilla, ja : taisteluväsymyksestä kärsivä sotilas ammuttaisiin lääkärin toimesta. (Meni Mitralla karkurit ja pöpit sekasin) Tästä tulikin meidän kurssin motto: Toivottomat tapaukset viedään puiden taakse ja peitetään havuilla, hullut ammutaan. Eihän se näin yhtään niin hauskalta kuulosta, mutta kyllä sille naurettiin leirillä useampaan otteeseen. Saatiin ihan hyvää palautetta toiminnasta. Osattiin kuulemma olla tosi rauhallisia eikä ruvettu häsläämään. Ekan casen jälkeen oli vuorossa, ylläriylläri: ruoka-aika! Nyt tarjolla oli jotain kebabkiusausta. Ei sitä kyl kauheesti jaksanu syödä kun oli edellisessä ruokailussa tullu ihan kiitettävästi tankattua.

Ruuan jälkeen takasi jsp:lle seuraavaa casea varten. Yllättäen mut ylennettiin lääkintäupseeriksi, mistä mä en kyl tykänny yhtään. Enhän mä osaa ajatella kuin lääkäri ku oon tavallinen hoitsunalku! Potilaitakin tuli ku liukihihnalla ja osa viel aika kriittisiä. Yks tajuton, yhellä rintakehän vamma ja yhellä sääressä avomurtuma. Siihen sitten tietenki lisäks se yks taistelun uuvuttama sekoboltsi niin avot! No ei menny onneks ihan reisille koko homma, mut olin kyl oikein tyytyväinen ku case oli oli! Sit vaan nopeasti jsp kasaan kun tavaroita oltiin jo tultu hakemaan. Ja kun yksi teltta oli saatu purettua, niin piti pystyttää oma puoljoukkueteltta.

Jotkut lukiolaiset oli yrittäny nyysiä meidän teltan, mutta jättäneet sen sitten rauhaan kun meidän kurssinjohtaja kävi vähän avautumassa heille. Nopsasti sitten pystytettiin teltta siihen ja oltiin oikein tyytyväisiä kunnes kannettiin kamiina sisään. Just siinä piipun päässä roikku iso männynoksa joka ois takuulla ruvennu roihuumaan yön aikana. Kovasti kaikki yritti keksii konsteja saada pari oksaa katki mut mä totesin vaan et siirretään koko teltta ja siihen lopulta kurssinjohtajaki pääty. Saatiin sitten hyvin kokemusta puolijoukkueteltan pystyttämisestä! Porukka lähti käymään suihkussa ja sen jälkeen valtaamaan nukkumapaikkaa. Mä en suihkuun viittiny vaivautua ajatuksella, "ei sitä mettästäkään joka päivä suihkuun pääse" joten sain valita nukkumapaikkani ensimmäisenä. Samalla pääsin kurkkimaan kipinävuorolistaa. Mulla kävi hyvä tuuri kun sain viimesen vuoron! Joku voi ajatella et voi ei, mut must oli ihan kivaa et sai herätä rauhassa eikä heti olla sit häsäämässä.

Ysiltä meillä oli iltapala (siis taas syötiin) jonka jälkeen vielä nuotiolla makkaranpaistoa. Ja pakkohan se makkara oli käristää! Sit oli vähän ähky olo.. Juttu nuotiolla oli kyllä semmosta tasoa että paljastui opettajastakin aivan uusi, rento puoli. Kuitenkin päivä oli vaatinut veronsa, joten porukka rupesi valumaan telttaan nukkumaan. Olihan virallinen hiljaisuuskin alkanut jo klo 22. Jostain kauempaa kuului rynkyn säksätystä, maakuntajoukut kuulemma ampuivat myös yöllä. Mä kun pääsin makuupussiini, niin vastoin odotuksiani nukahdin melkein samantien. Välillä vähän havahduin kun nukuin niin sikeästi että unohdin asentoa vaihtaa ja paikat oli puuduksissa. Välillä teltassa oli myös niin kuuma et oli pakko potkia makuupussi veke.

Omaan kipinään heräsin vähän ennen aikojani täysin pirteänä. Ja kun vuoron pituus oli huimat 40min, en lisännyt edes puita kun teltta muistutti herätessä lähinnä saunaa. Kauheesti mietin että miten sitä porukat oikeen herättäisi kun se oli sitten minun vastuulla. Olin ajatellu et karjasisin oikeen kunnolla et "komppaniassa herätys, aamutoimiin aikaa nn minuuttia!" Lopulta kuitenki aattelin et emmä uskalla ettei muijat saa ihan kauheeta hepulia. Siksipä siis klo 6 teltassa kuului "Hyvää huomenta, kello on kuusi." Kurssinjohtaja nauro et olipas kiltti herätys... No mutta taas oli kiire syömään. Aamupalan jälkeen purettiin meidän ihana majotus, jälleen kerran taitavasti. Kurssinjohtaja kehuki että pärjätään paremmin ku useat varusmiehet =P

Koska sunnuntaina oli vuorossa myös ohimarssi, piti meidän harjotella vähän sulkeisia ja marssimista. Kolmirivi ja eri komennot kuten asento, lepo, lakki päästä ja käännös sinne sun tänne tulivat tutuiksi. Meidän ryhmä näytti kyllä erittäin särmältä vaikka ite sanonkin. Siinä sitten marssittiin ympäri kenttää tahdissa (ja oikeesti pysyttiinkin tahdissa!) ja katse oli melkein oikeaan päin. Kun vähän aikaa oltiin pyöritty, marssimme kohti auditoriota katsomaan taistelukenttävideota ja selvittämään, miten terveydenhuollon henkilöstöä varataan puolustusvoimien käyttöön kriisitilanteissa. Tuon luennon ja videon olin ehtinyt jo viime vuonna näkemään joten siinä mielessä ei minulle mitään uutta. Monet olivat kauhuissaan taistelukenttä-videosta, itse lähinnä fiilistelin tulevaa varusmiespalvelusta. Toisaalta kävi myös mielessä, että olenko täysijärkinen että lähden vapaaehtoisesti asettamaan itseni vaaralle alttiiksi, jos sotatila joskus toteutuisi. Huomasin kuitenkin, että maanpuolustustahtoni on edelleen niin luja, ettei edes kuoleminen itsenäisen maan puolesta tunnu pahalta.

Auditoriosta marssiittiin jälleen tahdissa IT-museolle (siis IlmaTorjunta...), jossa näimme todella paljon ilmatorjunnan historiaa. Väsymys vielä jonkin verran ja jalat tuntuivat kipeiltä, mutta esittelijä osasi todella herättää museon eloon kertomuksillaan. Oli kunnioittavaa kuulla kuinka hän pystyi luettelemaan eri osapuolien tappioita ulkomuistista päivämäärineen. Hänkin oli jo vanha mies, joten tuntui pahalta ajatella, kuinka paljon Suomen sotahistorian tietoa varmasti katoaa hänen mukanaan.

Ja kuinka ollakaan, museolta marssittiin takaisin muonituskeskuksen luokse kenttäruokailuun. Eikä VIELÄKÄÄN saatu sitä hernekeittoa! Me oltiin likkojen kanssa jo varmoja et meidän nenissä on jotain vikaa kun aina me se haistettiin, mutta koskaan sitä ei ollut tarjolla. Ruuan jälkeen oli MPK:n yhteinen marssiharjoitus. Meidät yhdistettiin joidenkin koululaisten ryhmään ja kyllä meitä hävetti! Ne ei oikeesti osannu pysyy muodossa ollenkaan, ne marssi epätahdissa ja oli muutenki niin... Sitä on vaikee ees kuvailla. Siitä kuitenkin jouduttiin lähtemään tositilanteeseen, eli marssimaan suurena ryhmänä läheisen uimahallin nurmikentälle. Aluks mua hymyilitti aivan älyttömästi! Mä tunsin jotenkin itteni niin sotilaaks. Olin osa jotain suurempaa. Sit kuitenki ajattelin et hitto, ei ne varmaan intissäkään hyvällä kato jos siel yks hymyilee massassa ku naantalin aurinko ja yritin pitää ilmeeni neutraalina ja katseen eteenpäin. Mut kyllä se lämmitti sydäntä kun pikkulapsi osoitteli meitä isänsä sylistä ihmeissään. Kentälle meidät sitten pistettiin johonki ihme muodostelmaan kentän ympärille odottamaan juhlapuhujaa. Osa porukoista perseili ja näytti niin laiskoilta kädet taskussa et ei voinu ku puistella päätään niille... Eivät ees tajunnu et asennossa seistään niin kauan ku käsketään. Välillä musta tuntu et mä olin ainoo siel mpk:n riveissä joka teki mitä käskettiin. Vaikka se paikallaan jäpittäminen välillä otti rankasti hattuun niin mä otin sen harjottelun kannalta. Sitähän se tulee intissäkin olemaan. Vihdoin paikalle saapu juhlapuhujakin joka oli joku eversti. Kyllä taas pikkasen hävetti karjua "hyvää päivää herra eversti" kun ympäriltä juuri kukaan ei päästäny pihaustakaan. Maakuntajoukoistaki lähti mun mielestä ihan liian hiljanen meteli Hiiden rykmenttiin verrattuna. Siinä sitä sit edelleen jäpitettiin, kunnes tuli aika marssia pois kentältä. Mä jo ajattelin et hitto, tähänkö tää loppu, mut meillä oliki vielä se oikee ohimarssi. Ja kyl se taas tuntu niin hienolta marssia sen everstin ohi selkä suorana. Jäi tosi hyvä fiilis!

Kun päästiin takasi muonituskeskuksen viereen, tuli sit taas fiilis et hitto, ihanko oikeesti tää loppuu. Jäljellä oli enää munkkikahvit sisätiloissa lyhyen palautekeskustelun kera. Olo oli hyvin epätodellinen ku tavarat oli luovutettu ja matka kohti kotia alkoi. Kotona kun hyppäsin autosta, huomasin automaattisesti marssivani ovelle. Onneksi tammikuuhun on enää vähän aikaa!

Tästä on hyvä lähtee

2007-09-30T13:35:00.000-07:00

Elikkä elikkä.. Tässä blogissa on lähinnä tarkotus seurata mun tietäni Santahaminaan tammikuussa, siellä tetsaamista ja kaikkea mitä siihen liittyy. Kuitenkin, kuten kaverit mut tuntee, niin joskus mun on vaan ihan pakko avautua jostain muustakin =) siksi siis vähän muutakin..

Mutta nyt tää on luotu joten voin painua tutimaan että jaksais taas treenata huomen työharjottelussa! Saan varmaan satikutia personal traineriltani ku en oo mitään juuri tehny viikkoon ku oon ollu kauhees flunssassa... sairastaminen on syvältä!